Laitinen, Silvennoinen, Nikulainen: Sahti - Elävä Muinaisolut
Moreeni (2015), 222pp.
Olen tääällä blogissakin tehnyt useamman kerran selväksi, että en hirveämmin välitä sahdista. Se on yltiöpäisen makeaa ilman minkäänlaista tasapainon hajuakaan, eräänlainen ylikatkeroidun DIPAn antiteesi. Ja kaikkein pahimpana se tunnetaan erityisen voimakkaasta banaanisesta hiivan tuottamasta tuoksusta, eli juuri siitä aromista mistä oluissa pidän ehkä kaikkein vähiten. Välttelen (muutamin poikkeuksin) erityisen banaanisia saksalaisia vehnäoluitakin, niin sahti vain menee tolkuttomasti yli. Kyllähän sitä juo, mutta mielummin on juo jotain muuta. Hämäläisten juttuja.
Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi sahdin merkitystä ja arvostaisi sitä faktaa, että kaikista maailman maista juuri Suomen Hämeessä on tehty muinaisolutta pitkälti samoin metodein katkeamatta kaikkein pisimpään. Sahti on kulttuurihistoriallisesti huima juttu, vaikken siitä maun puolesta niin välitäkään.
Maltainen-blogiakin pyörittävä Mika Laitinen on Johannes Silvennoisen ja yli kymmenen tuhannen oluen Hannu Nikulaisen kanssa tehnytkin viime vuoden merkittävimmän olutkulttuuriteon kirjoittamalla kirjan nimen omaan sahdista.
Sahdista ja sen naapurimaiden sukulaisjuomista kerrotaankin sitten miltei kaikki mitä kerrottavaa on. Historiaa, raaka-aineet, valmistusmenetelmät ja reseptejä. Sen lisäksi esitellään sahtipersoonia ja kilpailuja ja muutenkin "sahtiskeneä". Koska kirjoittajat ovat itsekin "inessä skenessä", on näkökulma ajoittain virkistävän kriittinenkin esim. joitain kilpailujen piirteitä kohtaan. Erityisesti arvostan kirjoittajien paneutumista aiheeseen. Moni kohta kirjassa terästyy kummasti kun loppuun tulee "testasimme..."
Hyvä kirja sahdista ja lukiessa tuli monesti mieleen, että nytpä maistuisi sahti. Rupesin pohtimaan, että pitäisikö sitä nyt opetella sitten juomaan. Ongelmaksi muodustuukin kaupallisen tuotannon rajallisuus ja saatavuus. Jos sahteja haluaisi oikein maistella, pitää odottaa Urkin Sahtiviikkoja tai hommata auto, jolla kierrellä sahtipanimoita. Tai tehdä itse.
Kirjaa lukiessa nousee mieleen myös kysymys. Koska se inhoamani banaanisuus tulee hiivasta ja nykyään "oikeana" hiivana pidetään lähes poikkeuksetta Suomen Hiivan leivinhiivaa, niin miltäs se sahti oikein on maistunut ennen kuin on sotien jälkeen ruvettu valmishiivalla oikomaan?
Ennenhän hiivana on käytetty juurta, niin kuin leivissäkin. Nykyään moni ei kai muuta hiivaa kelpuutakaan kuin sitä leivinhiivaa, koska se on "perinteistä". Kirjan mukaan se on kuitenkin suht uusi muutos sahdin valmistuksessa. Suureksi ilokseni tekijät ovat testanneet asiaa norjalaisella perinnejuurella ja mainitsevat, että valmistunut sahti oli hyvinkin erilaista, marjaista ja hedelmäistä. Kuulostaa siltä, että jos alan itselleni koskaan sahtia keittelemään, jätän leivinhiivat kauppaan. Oluthiivaahan ei EU-määritelmän mukaan saa käyttää.
Olin jo kirjoittanut ylläolevan, kun tänään Koffin APA-promo-spåra-ajelulla täysin yllättäen törmäsin Mika Laitiseen. Jyväskyläläistä kun harvemmin näkyy Helsingin tapahtumissa. Otin tuon hiiva-asian puheeksi ja Mika mainitsi tehneensä myös itse kasvattamastaan ruisleipäjuuresta sahtia (taidettiin se kirjassakin mainita...) ja vähän harmitteli, miten hiivakanta tuppaakin sahdintekijöillä olemaan vähän yksioikoista. Kai sitä pitää jossain välissä jokin sudeettisavolainen banaaniton sahti itse tehdä.
Michael Jackson: Great Beers of Belgium (6th edition)
Brewers Publications (2008), 514pp.
Sahdista klassikon äärelle, vaikka oli tämänkin kirjoittaja suuri sahdin ystävä. Michael Jacksonia voi ilman minkäänlaista epäröintiä pitää maailman merkittävimpänä olutkirjailijana. Jacksonin World Guide to Beer oli 70-luvun lopulla pioneeriteos ja muokkasi hyvin paljon sitä sanastoa miten nykyään oluesta puhutaan, esim. oluttyylien muodossa.
Jackson oli myös merkittävin belgioluiden ilosanoman levittäjä maailmalle ja voisipa väittää, että Belgia oli Jacksonille myös se kaikkein tärkein olutmaa. 1991 belgievankelismi otti tämän belgiolut-raamatun muodon. Sittemmin kirjaa on päivitetty useampaan otteeseen ja tämä 2008 julkaistu versio on kuudes. Vaikka Jackson kuoli vuotta aiemmin, päivitykset ovat käsittääkseni kuitenkin pitkälti miehen omaa käsialaa.
Hyllyssäni on pari Jacksonin opusta, mm. ensimmäinen koskaan ostamani olutkirja oli Jacksonin Great Beer Guide. Kirjamuodossa Jackson ei kuitenkaan ole mielestäni ollut oikein parhaimmillaan, sillä kirjat ovat tupanneet olemaan enemmänkin luetteloita oluista. Sellaisia hakuteosmaisia on välillä vähän puuduttava lukea kirjana vaikka Jacksonin teksti erinomaista onkin. Olen mielummin tavannut miehen lehtiartikkeleita ja muita, mitä beerhunter.comin arkistoista löytyy. Niissä on enempi matkatarinaa ja väriä.
Tunsin tarvetta syventää tietojani Belgiasta olutmaana. Belgit eivät ikinä ole olleet itselleni se suurin rakkaus, Orvalia lukuunottamatta, vaikka aivan mahdottoman upeita oluita maasta tuleekin. Niinpä suurista olutmaista se on jäänyt minulle vähän vieraammaksi kuin vaikkapa Englanti. Tukeutuminen yhteen Jacksonin maineikkaimmista kirjoista tuntui parhaalta tavalta syventää tietoutta vaikka olutlistausta uumoilinkin. Kirja kuitenkin on alansa klassikko ja oli minulla lukematta. (Niin on muuten se alkuperäinen World Guide to Beerkin, kun en ole sitä mistään onnistunut saalistamaan)
Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin muiden kuvien joukossa kirjaa katkovat Joris Luyten -nimisen (ilmeisesti maineikkaan, kun kuvaaja erikseen esitellään) valokuvaajan ottamat kuvat ruuasta. Utuiset superlähikuvat ovat kai kovin taiteellisia, mutta onnistuvat lähinnä saamaan ruuan kuvassa näyttämään aika kuvottavalta.
Kirjan lopussa on myös lista ravintoloista ympäri maailman, joista belgiolutta saa. Se on ihan kiva, mutta kun kirjan tälläkin versiolla on ikää jo kahdeksan vuotta, ei se ihan ajan tasalla tietysti ole. Esim. Helsingistä on listassa vaivaiset neljä baaria ja niistäkin yksi (Poirotti) on jo seitsemän vuotta sitten suljettu.
