Roti-leipää ja dal makhania. Takaa pilkistää myös paneer bhurji.

Ystäväni Rashmi pitää mainiota Rashmi's Desi Zaika -ruokablogia. Rashmi on kotoisin Intiasta, Punjabin alueelta ja muutettuaan Suomeen miehensä perässä on ruokkinut koti-ikäväänsä, noh... ruualla. Näitä reseptejä ja oppejaan intialaisesta ruuasta hän sitten jakaa blogissaan. Useampaan otteeseen Rashmin pöperöillä pötsini pinkeäksi ahmineena en voi kyllin ylistää niitä ja kehottaa seuraamaan. Olen niiden kautta oppinut miten Intialainen ruoka on niin paljon muutakin kuin se ravintolan pyöreä peltilautanen, jossa on currya ja riisiä ja naan-leipä. Ei sillä, että siinäkään mitään vikaa olisi.

Koska pidän tätä blogia ja Rashmi pitää omaansa, ajatus alkoi tietysti liikkua, että mitenkähän voitaisiin tehdä jonkinlainen yhteistyökuvio. Juomaa ja ruokaa... niitähän voisi nauttia yhdessä! Hieman epäröin moisen mullistavan kerettiläisyyden edessä, mutta päätimme sitten tehdä parituskokeiluja. Intiassa kun ei ole mitään erityisen voimakasta olutkulttuuria historiallisestikaan, jos ei brittien tuontitavaraa lasketa tai moderneja mielenkiinnottomia peruslagereita kuten Kingfisher, niin mitään oletuspareja näille ei juurikaan ole. Ajattelimme yksinkertaista järjestelyä: Rashmi valitsee ruuan, minä keksin sille pari olutparia joita koettaa.

Sivuhuomiona tässä välissä, että jos haluaa nähdä ruokalajeista sellaisia hyviä ja erityisen herkullisia kuvia, kannattaa suunnata Rashmin blogiin. Tuopillisen "osoita-suurin-piirtein-oikeaan-suuntaan"-tason kuvallinen anti ei tässä touhussa yhtään parantunut.

Ensimmäisenä otettiin testiin Dal Makhani. Dal viittaa linsseihin ja siitä tehtyihin muhennoksen omaisiin ruokiin. Makhani puolestaan tarkoittaa voita. Eli voilinssejä, noin karkeasti suomennettuna. Kotimaisittain voisi olettaa, että siinä on voita ja linssejä, mutta intiassa toki tähän laitetaan hyvä töräys yrttejä ja mausteita. Suomalaiseen perinneruokaa verrattuna ihan tuhottomasti, mutta sikäläisittäin aika hennosti. Mikään tulinen sapuska kyseessä ei ole. Tarkemman reseptin voi lukea tietty Rashmin blogista.


Rasvainen, täyteläinen, suorastaan lihaisa kasvisruoka, jossa on piristyksenä inkivääriä, lehtikorianteria ja limeäkin. Mieli vetää ensinnä witbieriin ihan mausteiden takia ja koska witbier on hieman hapan ja pirteä niin se voi leikata rasvaisuutta hyvin. Kaupassa mieli muuttui sen verran, että päätinkin kokeilla Ruosniemen Sihteeriä. Inkiväärillä, korianterilla ja mustapippurilla maustettu jossain blonde alen ja witin välimaastossa seikkaileva kotimainen. Toiseksi tuhdin rasvaisuuden ja mausteiden kanssa toiminee sitruksinen IPA, kunhan katkeruuden kanssa ei lähdetä revittelemään liikoja. Tulisuuden kanssa en katkerosta välitä yleensä yhtään, mutta nyt ei olisikaan erityisen tulista intialaista luvassa. Koska olin käynyt juuri maistamassa Alkossa Amagerin mainion No Rice & Curry - India Pale Lagerin, päätin ottaa sen alen sijasta jo pelkästään osuvan nimen takia. Siitä uupuvaa hedelmäisyyttä voisi testata kolmannen oluen, vakioparitussuosikkini saisonin, kanssa. Saisoniksi nappasin kotihyllystä itseoikeutetusti Saison Dupontin. Kolmanneksi vaihtoehdoksi valitsin "villin kortin". Koska ruoka on todellakin hyvin "lihaisa", miksipä ei joku olut, jonka ottaisin vaikkapa lihapadalle. Mietin jotain maltaista ja tummaa ja päädyin Dubbeliin: tummaa mallasta, hedelmää ja mausteisuutta. Punainen Chimay siis. Testaamaan!


Toiseksi ruuaksi tuli paneer-juustosta tehty paneer bhurji. Rashmin tarkoitus oli kokeilla versiota, joka on tehty näin Suomeen sopivasti raejuustosta, mutta lopulta päätyi kuitenkin intialaisen juuston pariin. Paneerhan on siis raejuuston tai queso frescon tapainen tuorejuusto. Olemukseltaan selkeästi kepeämpi kuin täyteläinen linssipata, mutta kuitenkin siis tuorejuustopohjainen. Mausteita tässäkin intialaiseen tyyliin, kurkumaa, juustokuminaa, garam masalaa, chiliäkin. Varsinaisesti tulista tämäkään ei kuitenkaan ole. Tätä en erikseen lähtenyt parittamaan, vaan kokeilimme samoja oluita kuin dal makhanillekin. (Linkki Rashmin reseptiin ja parempiin valokuviin ilmestyy tähän myöhemmin)

Ensimmäisenä dal makhanin kanssa maistettu saison oli hirmuinen pettymys. Ei toimi sitten yhtään. Jotenkin ruoka korostaa katkeruutta ja tunkkaisuutta esiin kovasti ja kokonaisuus on vain epämiellyttävä. Paneerin kanssa saison sitten näyttää kyntensä. Täydellistä. Poreileva olemus iskee juuston läpi ja hedelmäinen, pippurinen yrttisyys toimii raikkaiden mausteiden kanssa upeasti. Suorastaan hämmentävää, kuinka eri tavoin olut toimi kahden ruuan kanssa.

Dubbelin belgihiivan hedelmä- ja mauste-esterit ja tuhti maltaisuus oli aavistuksen liian voimakasta lihaiselle dal makhanille ja aivan liian voimakasta paneerille. Olisi pitänyt seurata ensimmäistä aavistustani ja ottaa pariksi hyvä dunkel, olisi osunut ehkä paremmin. Nyt dubbel meni hieman hukkaan, vaikka ei se dal makhanin kanssa mitään pahaakaan ollut.

Sekä Sihteeri, että No Rice & Curry toimivat molempien ruokien kanssa oikeastaan yhtä hyvin, jos nyt ei mitenkään superihmeellisesti. Molemmilla oli raikas suuta puhdistava vaikutus, humaloidummalla lagerilla hieman vahvempi sellainen. Sihteerin mausteet hieman tukivat ruokien mausteita ja niin teki tanskalaisen sitrushumalointikin. Näinpä näihin kääntyy suositus jos molemmille ruuille pitää juoma valita. Jos pakko olisi valita vain yksi, kääntyisin ehkä "India Pale Lagerin" pariin. Sen sijaan pelkälle paneer bhurjille kaveriksi ehdottomasti hyvä saison.

Jälkiruuaksi tuli vielä yllätyksenä Mango Shrikhand-Anrakhand, jolle en ollut oluita valinnut lainkaan, mutta tasapainoisen makeaa ja hapanta jogurtti-mango-jälkkäriä voi suositella ilman oluttakin.

Vastaavia intiaparituksia tulee varmaan myöhemmin taas uudestaan.

Sain Helsinki Beer Festivalilla Maltainen.fi-blogin Laitisen Mikalta hänen ja olutsommelieeri Maria Markuksen uuden kotiolutkirjan. Kesti hetken, että ehdin kirjan pariin, mutta lukaisin kirjan kolmessa illassa. Melko sulavaa tekstiä siis.

Puoliaktiivisena kotioluen tekijänä kirjassa oli tietysti suurin osa jo ennestään tuttua ja vaikka yritin miettiä lukiessa miten kirja toimii täysin uudelle kotiolueen tutustuvalle, oli rooliin hankala asettua. Mutta sellainen mutu-fiilis jäi, että kyllä kirjassa kaikki tarvittava oli selitetty ja vähän päällekin.

Prosessia olisi kyllä avannut paremmin muutama selittävä kuva tai kaavio siitä mitä milloinkin tehdään ja mistä astiasta minnekin nesteitä siirrellään. Ihan vain sitä varten kun asiaan palaa olutta keitellessä, niin tarvitsemansa löytää helpommin. Kielellinen ilmaisukin oli selkeää ja sujuvaa, joten iso puute tämä ei ole. Itse asiassa kun olen lukenut aiemmin vain englanninkielisiä kotiolutkirjoja, oli suomenkielisen selityksen lukeminen suorastaan rentouttavaa.

Hyvin detaljitasolle mennään harvoin, mikä on vain hyvä aloittelijakirjalle. Esimerkiksi John Palmerin ns. kotiolutraamattu How to Brew menee monesti turhankin kovaksi numeron nypläämiseksi aloittelijalle. Rakkaudella Pantua opastaakin monessa kohtaa toisten kirjojen pariin, mikäli haluaa tutustua asiaan kovemmin. Veden säätämistä oli käsitelty yllättävänkin paljon.

Muutamia kikkoja jäi näin vajaan parinkymmenen erän keittäjällekin haaviin. Muutamat niistä niin ilmiselviä, että vähän hävettää. Niin kuin miten ihmeessä ihminen ei voi ihan omin aivoin tajuta, että kattilan nesteen määrää voi mitata mittatikulla, miksi se pitää lukea jostain kirjasta? Tätä se teettää kun ei ole autoa, jonka öljyjä pitäisi tarkastaa.

Erittäin miellyttävälukuinen kirja siis, reseptitkin vaikuttivat kiinnostavilta. Välissä oli haastateltu kotioluen nykyisiä ja entisiä tekijöitä aina Garrett Oliveriin asti. Loppupuolella oluen paritukseen liittyvät jutut, vaikka muuten oikein hyviä, tuntuivat vähän oudolta kotiolutkirjassa. Olisin mielummin nähnyt muutaman reseptin enemmän.

Viikko sitten pullotin white ipan ja nyt kirjoitan tätä saisonin panemisen lomassa, joten kyllä tämä ainakin on innostanut taas kotioluen tekemiseen kovemmalla tahdilla. Suosittelen kaikille muillekin. Onnistuu nimittäin ihan kerrostaloluukussakin, aloituslaitteistoksi riittää iso kattila ja pari pönttöä (ja induktiolevy, jos keittiöstä ei induktio- tai kaasuliettä löydy).

---

Mika antoi kirjan kylkiäiseksi bloggareille mukaan myös pullon kirjan "kruununjalokivi"-reseptiä Raivain-Rye Winea. Maistelin sen pari päivää aiemmin ja huh huh mitä kamaa. Luulin onnistuneeni taannoin oman barley wineni kanssa, mutta tämä oli jotain mieletöntä ja menisi läpi ei vain kaupallisesta oluesta vaan aivan loistavasta kaupallisesta oluesta.

Kirkas punaruskea olut, lähes hiilihapoton. Upean kuulas rukiinen meininki, jota tukee pähkinäinen, viininen, jopa sherrymäinen olemus. Se on mielestäni hyvin brittiläistä, mikä on huvittavaa koska humalat ovat Saksasta ja hiivakin jenkkityyleille ominaista. Olut ei kikkaile, se pitäytyy yksinkertaisuudessa ja antaa nimenomaan maltaan tulla esille. Neutraalihko hiiva ja pelkkään katkeroon jätetty humalointi antavat sille tilaa ja tukea. Tasapaino elementtien välillä on lähelle täydellistä.

Rakastan brittityylisiä barley wineja ja tässä on kaikki se mitä sellaiselta voi odottaa lisättynä piristävällä kotimaisuutta henkivällä rukiin kovuudella.

Arvasinkin, että Mika bloggareille antoi kotioluen mahdollisuuksista esimerkiksi parastaan, mutta kuten Arde omassa arviossaan sanoi, ihan näin hienostunutta tuotetta en odottanut. Yksi parhaista oluista mitä olen juonut tänä vuonna. Kyllä tämä kannustaa omiakin reseptejä taas hiomaan ja laitteistoaan kehittämään.

Loputon Helsingin baarien ihmettely jatkukoon! Parin kuukauden hengenvedon jälkeen urhoollinen partiomme päätti taas lähteä kiertämään yhden alueen. Laiskanpulskeina valitsimme lähimmän, eli Vallila/Alppila/Pasila -kombinaatin.

Helsingin baariskene etenee siihen tahtiin, etenkin trendikkäitten laatuolutkuppiloiden muodossa, että kun pari vuotta sitten listani näitä varten keräsin ei näillä alueilla ollut ihan hirveästi valinnan varaa. Olen yrittänyt kytätä tiedotusvälineistöä sun muuta huhumyllyä uusien kuppiloiden varalta, mutta ei niitä kauheasti ole tänne tullut. Tosin, etenkin nousussa olevan Vallilan puolella voi hyvinkin olla ties mitä uutta, mikä on mennyt ohi. Jos nyt jäi sopiva kuppila välistä, niin sori siitä ja neuvo hölmöä bloggaajaa kommenteissa.

Ennen lähtöä lämmittelemme yksillä Kurvin William K:ssa ja törmäämme Töölön loppukierrokseen vierailevaan kasvoon."Ootteko kierroksella?"No ollaanhan me. Tällä kertaa emme kuitenkaan shanghaijaa viatonta mukaan.

Pikku-Vallila, Vallilantie 19

Ensimmäiseksi romanttiseen Puu-Vallilaan, jonka takapihoille voi kuvitella jonkinlaisia ruotsalaiseen lastenkirjallisuuteen keskittyviä hahmoja. Odotan näkeväni töpöhäntäisen kissan tai saparopäisen punatukkaisen sekopäätytön hetkenä minä hyvänsä.

Yhden talon kulmassa on pikkuruinen baari. Lempeä, vanhanaikainen, söpö. Olin joskus vuosia sitten saanut päähäni, että siellä on jonkinlainen olutvalikoimakin. Sisälle astuessa käy ilmi, että onhan siellä, mutta ei nyt sentään mikään ihmeellinen. Kokoisekseen paikaksi silti ihan siedettävä. Fuller'sia, Koffin porteria, pari muuta.

Otamme porterit, jotka saamme epäilyttävän ulko-puuvallilalaisen muotomme vuoksi Koskenkorva-laseihin. Oikeitakin oli jossain, mutta ei meille. Pikkiriikkinen, pari pöytää vetävä baari on tavallaan askel menneeseen. Se haisee vanhalle puutalolle ja kikkailematonta sisustusta ja kevyttä epäsiisteyttä myöten fiilis on mennyttä henkivä muutenkin. Päätekijä tässä on kuitenkin itse talo ja ympäristö. Miljöö on Helsingissä melko uniikki ja mielelläänhän tällaisessä ohi mennnen käy. Tunnelma on myös aavistuksen sisäänlämpeävän oloinen, kuten kunnon kulmakuppilan vähän kuuluukin olla. Lähdemme melko nopeasti.


Sture 21, Sturenkatu 21

Jännä se on talo tälläkin baarilla. 30-40-lukua vahvasti henkivä funkkisrakennus on entinen Volvo-Auton pääkonttori. Tosin ennen kuin tarkistin moisen faktoidin, olen pihamiljöön takia luullut sitä aina vanhaksi bensa-asemaksi. Sellaiseksi, jossa ei ole itsepalvelua ja autoilijaa kohdellaan hieman yläluokkaisena kansalaisena. Sellainen Komisario Palmu -tunnelma rakennuksesta huokuu ja koska kyseessä on myös liverokkiklubi, odotan aina näkeväni paikalla Viikatteen. No such luck.

Sture on vahvasti Nokian Panimon brändissä. Suuret Keisari-logot sivuikkunoissa ovat näkyvämmät kuin baarin oma nimi. Talon katollakin on koulutusfirman kyltti, eikä baarin.

Paikka on melko iso ja väljä ja tuntuu ehkä siksi aina käydessäni jotenkin tyhjältä vaikka populaa olisikin. Jos Keisari-logoista ei arvannut, hanoista löytyy eritoten Nokialaista. Taisipa olla ensimmäinen mesta missä sain 66 APAa hanasta, sitä otamme nytkin, sillä suu halajaa porterin jäljiltä jotain kepeämpää. Muutakin toki on vaihtelevasti, esim. Fuller'sin ESB:tä.

Sture 21 on itselleni heikosti tuttu, vierailut on laskettavissa kahden käden sormin. Keikkapaikkana ihan ok ja keikkoja se ehkä sijaintinsa puolesta kaipaakin. Vallilan laitamilla oleva paikka on Alppiharjun ja Kallion puolelta sen verran syrjässä, ettei sinne vahingossa eksy Sturenkadun sillan yli, ellei halua biljardia pelata. Vallilankin kuumin ydin lie Mäkelänkadulla, joka taas on monen korttelin pässä. Viidenkymmenen metrin korttelihan vastaa Helsingissä perjantai-iltana noin kilometriä*.

Virallinen Kuvaaja haluaa antaa plussapisteitä siitä, että keikkaa odottelevassa ravintolassa soi kantri. En ihan varauksetta yhdy näkemykseen, että se olisi hyvä asia. Sen sijaan siitä olen samaa mieltä, että plussapisteet negatoituvat koska soiva kantri on huonoa. Syväluotaava musiikkikeskustelu johtaa meidät ihmettelemään miten joku voi pitää Taylor Swiftiä kantrina. Sanon myös jotain Joe Bonamassasta ja bluesista, mutta en toista tässä, etten saa turpiini kylillä. Ehkä parempi lähteä.

Maltainen Riekko, Aleksis Kiven Katu 56

Maltainen Riekko on Alppilan helmi. Täysiverinen olutkuppila, jossa on valikoimaa ja on vaihtuvia erikoiseriä ja on kaikenlaista. Nimen puolesta paikkaa luulisi DeliFoxin kalaravintolaksi, kunnes tajuaa, että tosiaan riekkohan on lintu.

Riekko ei tosiaan olekaan ollut osa mitään ketjua. Ennen. Viime vuonna Tikkurilan Dixiin on kuitenkin tullut sisarbaari Maltainen Metso, joten voihan tässä jo pienestä linturavintola-ketjusta puhua.

Riekko on sen verran syrjässä omilta vaikutusalueiltani, ettei siellä tule juurikaan käytyä vaikka valikoimansa puolestahan paikka on mitä mainioin. Sisustus on vähän englantilaispubi-henkistä, tosin jostain ikkunapöytien pinnoista tulee jotenkin mieleen amerikkalainen diner. Mutta ihan miellyttävä istuskelupubi noin muuten, valikoimaa taisinkin jo kahdesti kehua.

Lauantain alkuillan puolityhjäksi olutbaariksi paikassa joutuu yllättäen sosialiseeraamaan enemmän kuin on keskiverrolle nörtille hyväksi. Taustahuoneessa käytössä olevan biljardipöydän laitamilta kun löytyy ensin vanha tuttu, joka käväisee pöydässämme kohteliaisuuskierroksen. On kuulemma tullut olutbaariin "vetämään kännit". Kaikkea se yleinen elintason nousu teettää. Keskustelemme amerikkaan matkustamisesta. En tiedä asiasta mitään, joten lähinnä päden ja nyökyttelen.

Sitten seuraan liittyy jo ennalta odoteltu Virallinen Vieras ja pian siirrymme illan viimeiseen viralliseen etappiin.

Olutravintola Nurkka, Ratavartijankatu 3

Menin monta vuotta töihin Pasilan läpi joka aamu ja joskus vuosia sitten näin Olutravintola Nurkan logon. Kävin paikalla ja jotenkin petyin. En enää muista miten, mutta vahvana mielessäni elänyt kuva oli, ettei Nurkka mikään olutharrastajan kuppila missään nimessä ollut. Enemmänkin peruskapakka. Olutravintolaksi itseään nimessä asti tituleeraava paikka on kuitenkin tarkastettava.

Baari on Elisan pääkonttorin vieressä, kirjaimellisesti kivenheiton päässä Pasilan asemalta olevan liiketalon kummallisella sisäpihalla. Pihalle mennään aseman puolella kadulta ovista sisään ja rullaportaat ylös. Takakautta pääsee ilmeisesti myös Itä-Pasilan "kävelytasolta". Itä-Pasilahan tunnetaan DDR-henkisistä betonikolosseistaan, mutta tämän talon suunnittelija on ilmeisesti päättänyt päihittää nekin rumuudessaan ja pinnoittanut pytingin aikoinaan jostain hämmentävästä syystä suosiossa olleilla vessakaakeleilla. Ilmeisesti 70-80-luvulla arkkitehdit imivät vaikutteita vain tuupatessaan vessassa takapäästään ulos yhtä tasokasta kamaa.

Noh, ei se baarin vika tietysti ole. Sisuksissaan Nurkka on peruskapakka, vähän kolho, mutta ei varsinaisesti epämiellyttävä. Kun astumme sisään tunnelma on hiljainen, jopa kuollut. Porukkaa on sisällä ehkä kymmenen, terassilla kolme. Sitten aloittaa trubaduuriduo ja meininki kohenee hetkessä vaikkei yleisö juurikaan aktivoidu.

Otamme Olvi IPAt, huonoksi muistamani valikoima on selvästi parantunut tai sitten olen muistanut sen väärin. Hyllyssä on mm. Rodenbach Grand Cruta! Kaikkea tämä buumi teettää.


"Lähetkö tanssimaan" tulee vanhempi neitoihminen kyselemään Viralliselta Kuvaajalta.
"En taida osata."
"Ajattelin, että lähdet, kun sulla on tuo takki lattialla."
"..."

Kierros taitaa olla valmis päättymään, tuumimme. Selvästi on alkanut Sodoman mustuus nousta taivaalle ja ihmisiin.

----
Virallisten Paikallisten kommentit parhaasta baarista seuraa. Kotialuetta ei juur arvosteta täälläkään päin.

Alppila:"Varmaan parasta kaljaa saa Maltaisesta Riekosta. Tää on kyl vähän paha kun en oikein tykkää mistään näistä. Jos pitäs johonkin välttämättä mennä tässä niin se ois tuo Porvoonkadun Baari, jolla ei oo nimeä." (Toim.huom. ilman nimiteippauksia pärjäilevä "nimetön baari" tai "baari baari" on kai viralliselta nimeltään Alppilan Huone ja olisi ehkä pitänyt olla mukana tässä kierroksessakin näin jälkiviisaasti puhellen.)

Pasila: "Öh. Ei tääl oo. Nurkka ehkä laadukkain. Juopottelumestana East West."

Vallilalaista en tähän hätään löytänyt, kaikki tutut ovat muuttaneet sieltä pois. Heikkona korvikkeena otin tyypin, joka käy siellä töissä. Virallinen Pendelöivä kertoo, jotta: "Pikku-Vallila varmaan. Ei tosin valikoiman vaan tunnelman takia."

*Matka kerrotaan lisäksi kaavalla "kortteli = 1km*(korttelin baarit molemmin puolin katua +1)". Näin esimerkiksi voidaan laskea, että muutaman sadan metrin matka Vaasankadulla Molotowista Iltakouluun vastaa villinä viikonloppuiltana vähintään neljännesmaratonia

Hapan
Panimo: Browar Wąsosz / Humalove
Maa: Puola/Suomi

Tyyli: Saison
Alkoholia: 4,6%
Pohjavierre: 10 Plato
Katkeruus: 15 IBU

Pisteet: 3/5
Lyhyesti: Hedelmäinen makeahko saison.

Humalove on viime vuonna aloittanut kiertolaispanimo/maahantuoja, joka on järjestämässä mm. kesä-heinäkuu-taitteeseen uusia Craft Beer Helsinki -olutfestareita. Yhtenä omana kulmanaan Humaloven tyypit tuovat maahan puolalaisia olusia. Yksi yhteistyökumppaneista on näköjään tämmöinen kuin Wąsoszin panimo. Wąsosz siis pieni kaupunki tai kylä Länsi-Puolassa.

Melko rouhealla hinnalla oli kuorrutettu tämä hippifiiliksellä etiköity "Polish Fruit Sour Saison", nimittäin puolen litran puteli maksoi K-kaupassa lähemmäs kuusi euroa. Litrahintahan on pienemmissä pulloissa myytyihin kilpailijoihin nähden kohtuullinen, mutta kun tällaisia ostetaan yleensä "yksi pullo" hinnalla eikä litrahinnalla, niin tuntui se vertaillessa hyllyllä aika kovalta.

Nimi antaisi ymmärtää, että hapanolutta ja niin "alaotsikkokin". Saisonia on kovasti tyrkytetty maailmalle hapanoluena viimeaikoina, vaikka se on sellaista lähinnä harvinaisena poikkeuksena. Tämä on kuitenkin ihan maitohapoilla hapatettu berliner weissen tapaan, joten mikään perus-saison ei kyseessä ole. Saisonillahan ei ole mitään tekemistä maitohapon kanssa normaalisti.

Tässä on sillai hyvä esimerkki oluesta, jossa on täysii-päin-ilman-jarruja ajavan craft-beerin ainekset koossa, sillä mitään perustyyliä ei ole pohjana ainakaan markkinoitu vaan lähdetty heti kikkailemaan koko rahan edestä. Tällainen ensimmäisenä kontaktina herättää aina mieleen sen useasti siteraamani Hill Farmsteadin Shaun E. Hillin kommentin, joka karkeasti lainaten kuuluu: "Ennen kuin teet chili-suklaa-chipotle-porterin, opettele nyt vittu tekemään edes hyvä porter ensin." 

Ainesosat on kerrottu etiketissä tarkkaan. Pilsner ja münchen-maltaita, kauraa, puolalaista sybilla-humalaa, karviaisia, aprikoosia, helposti kontrolloitava kattilahapatus maitohappobakteereilla. Hiivakin on poikkeuksellisesti tarkkaan kerrottu, eli Belle Saison. Oletan sen olevan Danstarin Belle Saison -kuivahiiva, jota on itsellänikin kaapissa.

Ei yhtään vaahtoa, ei käytännössä hiilihappojakaan. Tuoksu on mieto. Paahtoleipäinen mallas, Hedelmää selkeästi kuitenkin ja maitohappoisuutta. Lämmettyä hiivan mausteisuuttakin tulee läpi.

Suutuntumalta pehmeä, lähinnä hiilihappojen puutteen ansiosta. Hedelmäinen, hiivasta irtoaa pientä pippurisuutta, marjaisuuttakin on, happamuus on selvästi läsnä mutta ei missään määrävässä asemassa. Sellainen gosemainen fiilis, ilman suolaisuutta, muhkealla hedelmällä. Humalaa ei juuri huomaa missään, eikä odotakaan. Ainesosien perusteella odottaisi villimpääkin, mutta ihan raikas ja tasapainoisen hedelmäinen hapanoluthan tämä. Ihan kiva, mutta olisiko vastaava lähtenyt ilman hedelmälisäyksiäkin? 3/5

Edellisen höpönlöpön-oluthistoria-kirjan jälkeen oli korjaussarjaksi otettava lukuun vähän painavampaa asiaa. Tai oikeastaan kuunteluun, sillä tämänkin kuuntelin äänikirjana.

Richard W. Unger on keskiajan historian professori University of British Columbiassa Kanadassa, joten noin historian tuntemuksen puolelta meriitit on melko vahvasti kunnossa. Aika nopeasti kirjan kanssa käykin selväksi, että nyt ei olla tekemässä viihdettä tai edes viihteellistä tietokirjallisuutta.

Tämä on siis raakaa faktaa ja sellaisena käy helposti varmasti monelle turhankin puisevaksi. Oluen ja olutkaupan historian parhaimpina tietolähteinä kun tuppaa olemaan verotustiedot ja tilikirjat ja sen sellaiset. Siksipä harmaata numerodataa tulee sivukaupalla. Oluen mausta kirjassa puhutaan hyvin vähän.

Kun sen hyväksyy, alta paljastuu paljon mielenkiintoisempi aika oluen historiassa kuin olisin odottanutkaan. Varhais- ja sydänkeskiajan aikaan olut oli vielä suurelta osin gruit-mausteseoksilla maustettua, mutta kohti myöhäiskeskiaikaa humalan käyttö yleistyi jatkuvasti enemmän. Humalointi paransi oluen säilyvyyttä ja käytännössä mahdollisti sen kauppatavarana käyttämisen, mikä selittänee humaloinnin suosiota enemmän kuin pelkät makuasiat. Kirjan mielenkiintoisinta antia onkin humaloidun oluen voittokulun seuraaminen Hampurista ja Pohjois-Saksasta Alankomaihin ja nykyiseen Belgiaan ja ennen pitkää Englantiin, Skandinaviaan ja Baijeriin asti. Missä humaloitu olut ei taistele humaloimattomia oluita vastaan, se haastaa viinin tai siman. "Olutvyö" Euroopassa levenee humaloidun oluen myötä itään ja etelään.

Kirja kuvaa oluen muutoksen ensin kotona tehdystä elintarvikkeesta merkittäväksi teollisessa mittakaavassa valmistetuksi Hansa-alueen kauppatavaraksi ja lopulta sen romahtamisen tislatun viinan (geneverin, ginin ja viskin) yleistyessä. Outoina kummajaisina Lontoossa ja Baijerissa/Böömissä olut kehittyi sitten teollistumisen tullessa taas uuteen kukoistukseen.

Kirja keskittyy erityisesti "Low Countries" alueelle, eli nykyisten Alankomaiden ja Belgian seutuville, jossa kaupankäynti ja kehitys on ollut kirjan kattamalla ajalla (n.1100-1800) on ollut kuumimmillaan. Hampuri merkittävänä hansakaupunkina ja humaloidun oluen "leviämispisteenä" on myös paljon esillä. Englanti ja Baijeri hieman vähemmän ja Skandinaviakin hieman.

Jos oluen historia kiinnostaa, ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, mutta mitään erityisen kevyttä lukukokemusta ei kannata odottaa. Kirja löytyy myös Google Booksista, josta voinee lukea näytteen tai pari.

Reilu vuosi sitten kävin ostamassa Leipzigista asti muutaman pullon Döllnitzerin Ritterguts Gosea, ehkä perinteisintä gosea mitä nykyään saa. Saavuttuani Suomeen sitä oli jo sitten ilmestynyt kauppojen hyllylle matkan aikana, niin mitäs niillä Leipzigin pulloilla nyt sitten? Gosen(kin) jäljille minut johdatellut oluthistorioitsija Ron Pattinson haikaili taannoin jossain nettikommentissaan, että saisipa Rittergutsia pari vuotta kypsytettynä nautiskella. Näin miedon oluen, hapanoluenkin, kypsyttely tuntui ajatuksena kummalta. Niinpä tietenkin pistin Saksan ostokseni kaapin perukoille muhimaan.

Vuoden jälkeen on tullut aika ensi kerran vertailla, miten tämä gosen arkkityyppi kehittyy. Käväisin tänään Kampin K-kaupasta pullollisen tuoreempaa verrokiksi. Ainakin oletan sen olevan tuoreempaa. Vientipullojen etiketeissä on nimittäin pari "kauneusvirhettä". Ensinnäkin tekstien saksankieliset öhinät on korvattu jenkeille suunnatulla englanninkielisellä pörinällä ja vientipullosta puuttuu päiväys tyystiin. Myös etiketin arvokasta vanhaa herraa kuvaava lystikäs mainoslause "84-vuotias 50 vuoden gosenjuonnin jälkeen*" on poistettu. Se on varmaan ihan hyvä asia, liekö olisi moisen "terveysväitteen" kanssa päässyt Suomessa hyllyyn edes saksankielisenä. Saksalaisille myös mainostetaan Rittergutsin lähtövuotena vuotta 1824, mutta jenkkejä varten omitaan koko Leipzigin goseperinteen ja puhutaan vuodesta 1738.

Vanhemman pullon parasta ennen päiväys on 09/15. Toisen päiväyksen puutteesta johtuen on tietysti vähän hankala sanoa minkälainen ikäero näissä on, mutta mutuna olettaisin nyt vähintään 9 kuukautta. Kypsyminen on tapahtunut ihan huoneenlämpöisessä kaapissa, kellaria tai viileäkaappia kun ei ole.

Erojahan on jo ulkonäössä. Tuoreempi olut on aivan hitusen tummempaa ja kirkkaampaa. Ero on tosin melko minimaalinen. Vanhempi pullo myös tuottaa hieman paremman vaahdon eli yleensä tuottaa, vaahto häviää kyllä siitäkin nopsaan, ja on ehkä aavistuksen poreilevampi. Jälkikäymistä pullossa siis kenties? Vai eräkohtaista vaihtelua, kuka tietää...

Tuore tuoksuu märältä rätiltä, maitohapolta, mineraalisuudelta ja korianterilta ja hieman hedelmäiseltä. Kypsyneen aromi on miedompi, hedelmäisempi ja pehmeämpi. Maitohapon hyökkävyys ja pahin märkä rätti on vaimentunut.

Maussa on yllättävänkin selkeä ero. Tuore olut on selkeän pistävän hapan, siinä on hieman kovuutta ja raikkautta suolasta, sekä pirteää korianteria ja niiden tasapainona hedelmäistä makeutta. Kypsynyt olut on vähemmän täyteläinen, kuivempi, raikkaampi ja hedelmäpainotteisempi. Happamuus tulee pehmeämmin ja enemmän jälkijunassa ja on raikkaampi. Lyhyesti sanoen tuore olut on jykevämpi ja makeampi.



Toki kyseessä on edelleen sama olut, joten aivan mullistavia makumuutoksia ei kyseessä ole, mutta etenkin näin kesän alulla on sanottava, että kypsytetty gose on mieluisampi ja raikkaampi. Oikeastaan... kaapissa on vain kolme Rittergutsia. Taidanpa ostaa pari lisää, niin on ensi kesäksikin.

*tai näin sen tulkitsen, kertokaa saksankielen taitoisemmat toki jos se on jotain muuta

Amber Ale
Panimo: Mallaskuun Panimo
Maa: Suomi

Tyyli: Amber Ale
Alkoholia: 4,5%

Lyhyesti: Erinomaisen maltainen amber.
Pisteet: 4/5

Pienpanimoita oli vielä vuoden alussa 60, nyt niitä on jo yli 70. Vauhti on huima ja jos joskus vielä tuli etsiskeltyä uusien panimoiden tuotteet hetimiten käsiinsä pitkänkin matkan päästä, nyt tulee lähinnä turvauduttua siihen, että maistaa ne mitä sattuu vastaan tulemaan, koska kuitenkin sattuu.

Kampin K-kaupasta löytyikin Lapualaisen Mallaskuun Amber Ale. Muitakin panimolta oli, mutta otin tämän mielenkiintoisimpana tarkkailuun. Panimohan on aloittanut vasta tänä keväänä, ensimmäinen keitto on ollut karkauspäivänä. Jos pullon kryptisestä "GYLE 001" merkinnästä lähtisin arvailemaan, tämä on juurikin sitä ensimmäistä erää (parasta ennenkin on 5.8.2016, joka vaikuttaisi olevan 4kk huhtikuun alun pullotuksesta)

Nimensä mukaisesti meripihkan värinen punaruskea olut. Kaunis valkoinen vaahtopää. Kuvassa vaahtopää on jo ehtinyt kameran sekoilusta johtuen laskeutua. Mukava maltaisuus tuoksussa, viljainen, karamellinen, hivenen paahteinen, jopa suklainen. Yrttistä humalaa aivan hiven raikastamassa.

Olut on pehmeä, miellyttävän mattaisen viljainen suussa. Ilahduttavasti nykytrendien vastaisesti mennään vahvasti mallas edellä, humalaa on katkeroineen sen verran, että olut on hyvässä tasapainossa ja virkistävä. Muuten makumaailma on selkeän maltainen, hieman karamellinen ja suklainen. Jälkimaussa pieni mausteisen katkeron täräys viimeistelemässä.

Hyvä, erinomaisen maukas mallasvoittoinen olut, joka muistuttaa melkeinpä enemmän wieniläistä lageria kuin jenkkiamberia. Kerrankin mennään uudessa panimossa mallas edellä. Tykkäsin. 4/5

Sininen Pils
Panimo: Hartwall
Maa: Suomi

Alkoholia: 4,5%
Tyyli: Vaalea Lager

Pisteet: 1/5
Lyhyesti: Hartwall yritti muuttaa Kaanaan häät-hengessä bulkkilagerin pilsneriksi kirjoittamalla sen etikettiin, mutta Jeesus ei kerennyt paikalle ennen kuin tuote oli jo hyllyissä.

Hartwall on Suomen kolmesta suuresta se, joka ei nyt vain käsitä. Pienpanimo- tai "craft"-buumin myötä isot ovat luonnollisesti hakeutumassa laatuoluen ystävien kukkaroille kun ne tuntuvat olevan se sektori missä olut on oikeasti selkeästi kasvava tuote. Olvi tajusi IPAnsa ja nyt myös APAnsa kanssa, että niille lompakoille pääsee tekemällä hyvän (ja muodikkaan tyylisen) oluen. Koff tuli APAnsa kanssa vähän perässä.

Hartwall sen sijaan yrittää puskea paskaa tai keskinkertaista feikkicraftia "Polar Monkeys" ja "Hopventure" brändien alla ja muka fiinimpää, mutta maultaan melko mitätöntä olutta latvialaisen panimonsa kautta Hartwall Classic -sarjalla. Läpeensä kyyninen firma uskoo vakaasti, että jos pakkaus on kunnossa, kyllä se siitä. Muuttuuko tuote sisällä parempaan tai huonompaan suuntaan, sillä ei ole paskankaan väliä markkinoinnin kannalta. (Samaan aikaan se muuttaa lippulaivansa Lapin Kullan tärkkelysjatketusta taas täysmallasolueksi, muttei jostain syystä maininnut siitä pitkään aikaan missään.) Näin toimii 1900-luvun suuryritys. Voihan se toki toimiakin, myyntiluvuista kun en tietty tiedä, mutta aika valheelliselta ja epätoivoiselta rämpimiseltä touhu näin ulkopuolisen silmiin näyttää.

Siksi kun Stockmannin Herkussa sattui silmään "Sininen Pils", lähinnä hörähdin. Lahden Sininen oli ensimmäinen olut, jota join kokonaisen pullon, joskus 1995 tai 1996. Silloin jo Hartwallin ostaman Mallasjuoman tuote. Samaa peruslageria mitä suomesta muutenkin jokainen panimo tuotti, teinin makuun helpompaa kuin Karhu.

Sittemmin Hartwall kuoppasi brändin toviksi ja toi sen taas takaisin 3,5% versiona kun muutama vuosi sitten oli hämmentävä "kakkosolut"-kausi. Sitten prosentit nostettiin taas keskarin tasolle, muttei kuitenkaan siihen mitä ne olivat alunperin. Käytännössä "Sininen" ei ole olut, se on ritarinkypärä ja nimi parin eri oluen tölkissä. Nyt tölkissä lukee sitten "Pils". Oletin ensimmäisenä, että Hartwall on tehnyt pilsin ja lähtenyt myymään sitä kansalle tutun brändin alla, joten otin maistoon. Esim. Lapin Kullaksi brändätty Arctic Malt Pils on perin pätevä tuote.

Noh, tutkittuani asiaa, kävi ilmi, että olin väärässä. Sen sijaan, että olisi laitettu uusi tuote tutulle brändille lisänimellä, olikin laitettu sama tuote samalle brändille lisänimellä. Sillä ilmeisesti kyseessä on ihan sama tuote kuin "Sininen III" tai "Sininen 4,5%" nimellä myyty perus-"Lahden Sininen". Eli lyhyesti sanoen, peruslagertölkkiin on kirjattu "pils" myynnin edistämiseksi, onhan pilsistä parissakin paikkaa povattu suosittua tyyliä. Jahas, enpä olekaan perusbulkkia hetkeen arvioinut, mutta kokkeillaan sanoi Henri Alen keittiössä.

Erittäin oljenvaalea olut, kaunis ja suht kestävä vaahtopää, seittiäkin jää. Tuoksussa härskisti märkää koiraa ja pahvia eli ns. "bulkinkäryä", hieman makeaa maltaisuutta ja aavistus ruohoista humalaa. Suutuntuma kevyt, miltei vetiseksi kääntyvä, helposti juotava. Maku on makea, aavistuksen pilsmaltainen ja pohjimmiltaan mitätön. Makeus alkaa käydä vähän ärsyttäväksikin pidemmän päälle. Katkeroa kaipaisi, eritoten pilsiksi, joka tämä muka niinku on. Hyvin kevyt humalan puraisu kuitenkin löytyy, joka on... sanotaan nyt huumorin vuoksi, että yrttinen tai jotain.

Ei tätä ostaa kannata ja se on siinä ja siinä otanko mielummin turpaani kuin juon lisää ellei ole kymmentä jo pohjalla. Ostakaa mielummin vaikka Olvin APAa tai jos Hartwallia haluatte tukea, niin sitä Lapin Kullan Arctic Malt Pilsiä. 1/5

Tripel
Panimo: Abbazia delle Tre Fontane
Maa: Italia

Tyyli: Tripel
Alkoholia: 8,5%

Pisteet: 3/5
Lyhyesti: Eukalyptuksella maustettu muuten mainio kepeä trappisti-tripel lyö parfyymisella aromillaan yli.

Olutnörtteyden aloittelijatason (edit: tai siis 12 vuoden harrastamisella edelleen turattaviin...) perusknoppitietoihin kuului taannoin fakta, että trappistipanimoita on kahdeksan seitsemän, niistä seitsemän kuusi Belgiassa ja yksi Alankomaissa. Parin viime vuoden aikana niitä on tullut lisää Itävaltaan, Yhdysvaltoihin ja Italiaan. Hurskaat munkit eivät tietenkään Mammonin viettelysten perässä juokse, mutta jostain syystä lähes muuttumattomana pysynyt trappistipanimotilanne on jännästi muuttunut juuri kun craft/pienpanimobuumi jyllää ympäri maailmaa.

Itävaltalaisen Stift Engelszellin vahva quadrupel-tyylinen luostariolut Gregorius on jo tunnustetusti rautaista kamaa, ihan belgialaisten luostariserkkujensa tasolla. Jenkkipanimon Spencer oli sekin perin moitteeton. Italialainen oli maistamatta, mutta nyt sitä oli tullut Alkoon pieni 900 pullon erä. Koska trappistipanimoiden virallisuutta valvovat elimet ovat tähän asti selkeästi pitäneet hyvinkin korkeaa tasoa rajana virallisen leiman myöntämiselle, ei tarvinnut epäröidä hyllyllä. Italia on kolmesta uudesta maasta ehkä eniten katolilainen, joten miksipä ei, vaikka viinimaana ehkä enemmän tunnetaankin. Luostarilla on historiaa lähemmäs pari tuhatta vuotta, joten sillä puolella on katu-uskottavuus siinä määrin vahvasti kunnossa, ettei munkkien edes metsuriseksuaalista partaa tarvitse kasvattaa.

Tre Fontanen, jota ei pidä sekoittaman lambic-valmistaja 3 Fontaineen, oluessa on sellainen erikoisuus, että se on maustettu eukalyptuksella, jota kasvatetaan luostarin alueella. Melko epätyypillinen mauste oluessa. Se tuleekin hyvin sameasta, ei kovin viehättävän näköisestä oluesta ensimmäisenä nenään. Erittäin voimakas eukalyptuksen ajama raikas yrttisyys. Hiivan luomat selkeä neilikka ja fenkoli sen kaverina. Hieno tuoksu, mutta jo alkuun tulee mieleen miten kauan sitä jaksaa juodessa.

Kevyt olut, johon alkoholipitoisuutta on korotettu lisäsokerilla. Tripeliksi jopa ohut, mutta se sopii muutenkin raikkaaseen olemukseen hyvin. Poreileva. Alkoholi ei tunnu maussa tai edes rungossa lainkaan. Maun puolesta erittäin mausteinen, voimakkaat hiivan tuomat neilikkaiset maut yhtyvät eukalyptuksen jopa mentolimaisen raikkaaseen menoon joka nousee erityisesti loppumakuun mielenkiintoisesti. Sinällään ihan hieno olut, mutta tuoksun parfyymisyys alkaa käydä vähän liialliseksi mitä pidempään olutta juo. En joisi toista heti perään, tai edes samana iltana, mutta ei tätä missään nimessä huonoksikaan voi haukkua. 3/5.

Night Train
Panimo: O'So Brewing
Maa: USA

Tyyli: Porter
Alkoholia: 7%
Kantavierre: 17.5 °P
Väri: 110 EBC
Katkeruus: 25 IBU

Pisteet: 5/5
Lyhyesti: Loistava amerikantyylin porter. Erinomainen, lempeä ja luonteikas.

Brew Seeker on saanut alkon tilausvalikoimiin itselleni ennestään täysin tuntemattoman amerikkalaisen O'So Brewingin oluita yhden IPAn ja yhden porterin verran. Koska IPA-mittari on vaihteeksi vähän tapissaan, valikoin koriin porterin.

Ylpeästi logossaan asti kotiosavaltionsa Wisconsinin karttaa esittelevä panimo on alle kymmenvuotias (perustettu 2007) ja sijoittunut pieneen Stevens Pointin kaupunkiin. Haluan ajatella, että se on lähellä fiktiivistä Point Placen kaupunkia. Yöjunaa tarkoittava oluen nimi vie tietenkin ajatukset toiseen pop-kulttuuriviitteeseen eli Guns n' Rosesin Nightrainbiisiin, joka kertookin halvan Night Train -nimisen vahvan viinin juomisesta. Noh, tämä on kallista olutta, mutta tarpeeksi lähellä, jotta voi sanoa...

"I'm on the nightrain, Bottoms up!"


Musta olut, vajaa sormenlevyinen rantu vaaleaa vaahtoa. Kaunis. Tuoksu on huima. Paahdetta, suklaata, lakritsia. Pitää pysähtyä sanomaan "vau" ja nuuhkaista uudelleen. Saaristolaisleipää, kahvia, kahluaa, metsäisyyttäkin, siirappia, karamellia. Huh sentään, nyt tulee hyvää kamaa. Suussa musta pehmeä silkkinen öljy hyväilee kaikkia pintoja. Sulavaa salmiakkista suklaata, mahtavia paahdearomin tasoja. Kahviin dipattua tummaa katkeraa suklaata toffeella. Loppumakuun nousee pieni jenkkihumalainen katkeron täräys, joka antaa pienen IBAmaisen fiiliksen humalien metsäisen maun vuoksi. Katkeron puolesta sinne hybridityylin tasolle ei mennä.

Mahtava jenkkiporter. I'm on the nightrain, I love that stuff! 5/5

Tuusulassa majoittava Maku Brewing aloitti pari vuotta sitten ja kutsui silloin bloggareita ja muita hyväkkäitä vierailulle uuteen panimoonsa. En silloin päässyt paikalle, eritoten siksi, että paikka on melko lailla ns. hevossa julkisen liikenteen näkökulmasta.

Tilanteet muuttuu. "Siviilielämän" työnantajani Solita järjestelee parahillaan ilmoille toista firmaolutta ja se tilattiin Makulta. Sen myötä päädyin piipahtamaan muun porukan kanssa panimolla maistamassa ns. mallipanoa. Ensimmäinen firmaolut teetettiin nopealla aikataululla talvella Pyynikin Käsityöläispanimolla. "Matkaopas"-tittelillä varustettu olut oli aikataulun vuoksi Pyynikin bitteriä omalla etiketillä, mutta nyt haluttiin ihan uniikki ööli. Firman arvoista nimeksi valikoitui "Intohimo" ja siihen päätettiin twistiksi haluta luonnollisesti passiohedelmää. Parin panimon kanssa juonittua valinnaksi päätyi Maku.

Joku tovi päätöksen jälkeen Maku oli saanut malliversion Braumeisterilla tehtyä. Eikun nörtit bussiin ja Tuusulaan. Porukkaa vastaanottamassa oli juuri itse IT-oravanpyörästä täyspainoisesti panimon leipiin siirtyvä Makun markkinointivastaava Henri Parviainen.

Makun panimo muistutti äkkiseltään vahvasti Fat Lizardin Kivenlahden majaa, mitä nyt vei identtisestä pienteollisuushallin kokonaan yhden lohkon sijaan. Tietenkin jos tietyn kokoluokan panimolla ei ole jotain uniikkia sijaintia tai selkeästi ikää, niin ei niihin kauheasti persoonallisuutta ehdikään kertyä. Pari panimoa ihmetelleenä hirveitä kiksejä näistä ei enää tässä vaiheessa saa, mutta onhan se kiva nähdä miten homma pyörii.

Tölkityskone kilkatti päällä jonkinlaisessa ylläpitomoodissa.

Alunperinhän Maku oli pienemmässä tilassa, mutta sitä laajennettiin hyvin nopeasti, koska kasvu on sellaista näinä päivinä laadukkaiden pienpanimojen piirissä. Kuulemma näillä sijoilla vielä muutama vuosi ehkä pärjätään, mutta sitten on taas katsottava uusia paikkoja. Jos buumi pitää vielä jokusen vuoden pöhinää, niin muutama vuosi on varmaan ensi kesänä. Tällä hetkellä tilojen ensimmäisessä huoneessa oli lavatolkulla tölkkejä ja kegejä ja humalapakastin. Toisessa itse keittolaitteet ja käymisastiat. Kolmannessa sitten pullotuskone ja Makulla myös Suomen pienpanimoissa vielä harvinainen tölkitysaparaatti.

Ensimmäisessä tilassa oli paljon tölkkivuoria kiinnostavampikin laitos, nimittäin hana. Sieltä tuli Intohimon ensi versiota ulos. Hämmennys oli suuri kun olin elänyt uskossa, että kyseessä on Maku Pale Ale lisätyllä passiohedelmällä, mutta nehän olivat menneet ja tehneet ihan uuden oluen. Valloittavan hedelmäinen, kevyt ja raikas olut, joka loppuu pieneen ilmeisesti passiohedelmästä irtoavaan happamuuteen. Hapan lopetus tuo olueen hieman witbiermäisen fiiliksen. Valmiista tölkitetystä tuotteesta tulee sitten syssymmällä kunnon arvio.


Olut oli muutenkin niin vaalea ja samea, että witbiermäisyyden takia oletin heti siinä olevan vehnää, mutta ihan pelkällä ohralla oli menty. Sameutta aiheutti kuulemma jotkin passiohedelmästä tulevat ainekset. Neutraalilla jenkkihiivalla tehty ale oli hedelmän lisäksi terästetty Citra- ja Jarrylo-humalilla.


Siinä vaiheessa vähän hätkähdin, sillä eräs toinenkin panimo, jolta oluesta oli tarjousta pyydetty, oli ehdottanut olutta jossa olisi tismalleen samat humalat. Pienpanimo-illuminatiko näitä reseptejä yhdessä laatii? Toisaalta Citra on erinomainen humala hedelmäiseen olueen ja niin kuulemma Jarrylokin, joka on uusi jenkkihumala, josta ei välttämättä ole markkinoilla samanlaista puutetta kuin muista. Joten ehkä kyseessä on sattuma. Piti kysyä, mutta jäi sitten kysymättä.

Kuva: Pauli Kärpänoja

Konsultoiva ja koodaava kansa oli tuotteeseen tyytyväinen, mitä nyt pari hopheadia toivoi lisää humalaa. Tällaisten oluiden mainostus tietysti harrastajia ja tikkereitä ärsyttää, kun eihän näitä helposti yleensä mistään saa. Mutta jos on solitalaiselle oikein ystävällinen, niin ehkä sieltä tölkki löytyy. Firmalla on tietysti rekry päällä, joten jos oikein kovasti tikkiä kaipaa, niin vielä ehkä ehtii syksyksi töihin. :)

Loppukevennys: Panimoa kiertäessä kiinnitin huomiota hassun nimiseen laatikkoon ja näsäviisaana kysyin tietenkin milloin "Henkan Kurkkukilju" tulee markkinoille. Panimoa esitellyt Henri kertoi kyseessä olevan hänen oma kotiolutprojektinsa, jolla ei ole mitään tekemistä panimon tuotannon kanssa (tämä taidettiin kertoa kolmesti, joten uskokaa sitten kanssa). Bloggaajaksi kun tiedettiin, niin sitä nyt tietysti tuli sitten pari pulloa ihan pyytämättä mukaan. Juttua juomasta joskus juhannuksen jälkeen.

Helsingin Vallillaan on suunnitteilla "Lainapanimo", jolle kerätään joukkorahoitusta. Idea on siis, että rahaa vastaan saisi käyttöönsä paremmat kotipanovehkeet, reseptit ynnä muut, ns. "avaimet käteen"-periaattella. Braumeister maksaa mansikoita ja koska suunniteltu paikka on itseäni lähellä, konsepti kiinnosti, etenkin kun väsään itse kattila+sanko-menetelmällä kotiolueni. Vaikka hyvää tuleekin toisinaan, on läträäminen ja säätäminen välillä vähän kohtuutonta.

Lainapanimolta otettiin yhteyttä, että kiinnostaisiko sanoa asiasta seuraajille. Olin jo ehtinyt tätä ennen facebookissa moittia suunniteltua hinnoittelua, joka kuulosti pirun kovalta. Panimosta on muualla ollut pari juttua, mutta kotipanijana heräsi sellaisia kysymyksiä joihin ei niissä vastattu. Niinpä tavoistani poiketen otin ja lähetin projektin tuumamiehille pari kysymystä. Uskoisin, että samat asiat askarruttavat muitakin kotipanijoita tai sellaiseksi harkitsevia. Foliohatuille tiedoksi etten siis itse ole mitenkään tekemisissä projektin kanssa, enkä saa tästä mitään etuuksia.

Ottomatias Peura Lainapanimolta vastasi.

Puhutte konseptin olevan "valitse resepti, varaa aika ja ala panemaan". Näppärää vasta-alkajalle, mutta voiko edistyneempi tulla myös oman reseptin kera? Koska monella kotipanijalla on jo omat alkeelliset kattilalaitteistot, ainoa intressi olisi tulla tekemään parhaita omia reseptejä paremmilla ja isommilla vehkeillä. Muutenhan voisi vain panna kotona selvästi halvemmalla.

Kyllä, omat reseptit on meille erittäin ok. Nuo reseptit on tarkoitettukin juuri vasta-alkajille, jotta ei tarvitse käyttää ensimmäistä viikkoa sen pohtimiseen, pitäisikö Cascade laittaa kymmenen vai viiden minuutin kohdalla.

Myös kausikortteja harkitaan (ja on myös myynnissä joukkorahoituskampanjassa) ahkerammille panijoille. Toivomme, että innokkaat kotipanijat innostuvat tällaisista.

Itselläni pisti ensimmäisenä silmään melko kovalta vaikuttava hinta. Hinta on 100-120e raaka-aineineen. Oletan Helsingin vuokratason tuntien ison lohkon menevän tilavuokraan, mutta mitä muuta sillä katetaan? Kuuluvatko esim. pullot hintaan?   

Isoin kulu on nimenomaan vuokra. Pullot eivät kuulu hintaan, mutta sen sijaan olemme valmiita arvioimaan hintatasoa heti, kun näemme menekin. Kysehän kun on juuri noista neliöistä, niin jos ne ovat käytössä ahkerasti, niin hinta voi pudota. Joukkorahoituskampanjaan osallistuville varmistamme, että hinnoittelu pysyy hyvänä :)

Millaisia reseptejä tuohon hintaskaalaan mahtuu? Raaka-ainekuluthan voivat vaihtella tyylien kesken aika huomattavastikin (vaikka hefeweisse vs. todella humaloitu DIPA).

Kyllä. Reseptejä tulee luokkaa 4-5, joten mitään erikoisuuksia emme tarjoa. Tarkoituksemme ei ole siis lähteä esim kilpailemaan jo nyt olemassaolevien hyvien verkkokauppojen kanssa, vaan pikemmin tuoda heille uusia asiakkaita. Siksi tarjoamme ihan tällaisia perusreseptejä. Pidempään oluita panneille reseptit eivät varmastikaan ole houkutteleva vaihtoehto.

Hintaan sisältyy käymisastian vuokra kahdeksi viikoksi. Aika moni oluttyyli kaipaa pidempää kypsyttelyä, hitaampi saison-hiiva ei ole välttämättä edes puolivälissä pääkäymistään kahdessa viikossa. Miten tämä hoidetaan?

Käymisastian voi vuokrata myös toiseksi kahdeksi viikoksi lisähinnalla. Hiivoja emme välttämättä ota valikoimaamme ollenkaan alkoholilainsäädännön takia.

Onko käymisastioiden tilojen lämpötilat suunniteltu säädettäviksi tai onko niitä useissa lämpötiloissa? Toisin sanoen, voiko tehdä lageria? Tämä voisi myös olla intressi jo peruslaitteiston omistavalle, koska käymislämpötilojen säätely on kotioloissa usein se hankalin juttu.

Tämä on erinomainen kysymys, johon vastaus selviää vasta, kun saamme lukittua tuon tilan. Mitä todennäköisimmin lämpötiloja on alussa vain yksi, mutta jos kysyntää riittää, harkitsemme myös jonkinlaisia jääkaappeja joissa lämpötilan saa kylmemmäksi.

Hygienia on oluen teossa ehkä tärkeämpää kuin mikään. Miten paikan hygienia ja laitteiston kunto seuraavalle tulijalle varmistetaan? Jos joku innostuu tekemään esim. trendikästä berliner weissea maitohappobakteereilla, eikä tiedä mitä tekee, seuraavana vuorossa pilsneriä tehdessä voi tulla helposti suru puseroon.

Tämäkin on erinomainen kysymys jonka kanssa olemme painineet. Laitteiston kunto ja karkea puhtaustaso varmistetaan siten, että tilasta lähtiessä laitteista pitää ottaa valokuvat ja ne pitää siis olla puhtaat. Tarkistamme myös laitteet toki säännöllisesti. Braumeisterin tapauksessa hygienian säilymisestä ei tarvitse olla kovin huolissaan, koska vierre keitetään joka tapauksessa, mutta käymisastiat desinfioimme me. Viime kädessä vastuu hygieniasta on kuitenkin itse panijalla, koska niitä kirottuja kontaminaation mahdollisuuksia on niin monia, kuten tiedämme.

----

Sellaisia vastauksia. Projekti kuulostaa edelleen mielenkiintoiselta, mutta perustason kotiolutlaitteet omistavana en nyt ensimmäisenä ole juoksemassa aikaa varaamaan. Moni asia hoituisi helpommin kuin kotona, mutta hinta, pullojen roudailu edes takaisin (ilman autoa) ja tiukan aikataulun mukaan eläminen (kotona kun olutta ei tarvitse olla pullottamassa deadlinea vasten, siksi että vuokra-aika loppuu) ovat toisessa vaakakupissa ehkä hieman liikaa itselleni.

Jos laitteita ei ole, niin johonkin oman juhlaoluen panemiseen tietty ihan kiva. Ja tietenkin kotipanemiseen tutustumiseen, jos ei halua sitoutua laitteiden verran.

Viime viikolla Makun panimovierailulla sain mukaani Makun markkinointimiehen Henrin eli Henkan kotiolutta. Painotettiin, että kyseessä ei ole Makun tuote, eikä tuotteella ole mitään tekemistä panimon tuotannon kanssa.

Kaikkiin hienoimpiin oluisiin liittyy tarina. Tämän tarina meni osapuilleen näin: Henri totesi olevansa oikean ja menestyvän panimon osaomistaja, mutta ettei ollut koskaan tehnyt itse olutta, panimossa kun olivat muut vastuussa oluen tekemisestä ja reseptiikasta. Virhe oli toki korjattava eli Braumeister laulamaan ja juhannusoluen tekoon. Henri oli etsinyt ensi reseptikseen simppelin witbierin ja vannonut itselleen, että kikkailemaan ei ruveta. Kikkailunhimo kun on monen kotioluen kaatanut. Aletaan maustamaan ja virittelemään ennen kuin osataan tehdä pohjaoluttakaan. Vaan ei pitänyt hermo, lopulta keittoon oli täräytetty perinteisten witbier-mausteiden lisäksi pari kokonaista kurkkua. Koska "sehän on mieto ja raikas maku, ei se yli lyö".

Tottakai se löi yli. Pullot olivat laatikossa tekstillä "Henkan Kurkkukilju" kun viime viikolla niille hihittelin. Henri kertoi, että toivoo liiallisen kurkun maun hiipuvan nopeasti, jotta oluesta tulisi parempaa. Kyseessä ei siis oikeasti ole kilju vaan ihan vehnäolut. Lähtiessä sain sitten pari pulloa mukaani.

Kuva: Pauli Kärpänoja

En oikeastaan erityisemmin kaivannut näytepulloja, vaikka vähän kiinnostikin, sillä tässä on tunnustettava yksi arvostelijan ominaisuus ennen kuin lähden arvioimaan: Minä vihaan kurkkua samalla palavalla raivolla kuin Timo Soini vihaa sivulauseita. Se on mieto maku, monen mielestä ei maistu juuri miltään, mutta en voi sietää sitä kiinteää vihreältä maistuvaa vettä. Inhoni sitä kohtaan on muinaista perua ja sitä luokkaa, että jos juustohöylällä on vedetty kurkkua ennen juustoa, pesen höylän koska muuten juusto maistuu kurkulta. Jostain syystä sushissa se menee pienen paniikin saattelemana. Kerran elämässäni olen syönyt oikeasti hyvää kurkkua ja se vaati tekijältään Michelin-tähden. Terveisiä vain Chef & Sommelieriin.

En siis varsinaisesti hyppinyt riemusta, mutta jonkun se on kurkkukiljukin tässä maailmassa ilmeisesti blogattava ja olkoon nyt sitten minä. Olut on vaalea, samea, siinä on kaunis vaahto. Näyttää oikeastaan juuri siltä kuin witbierin pitääkin. Tuoksu on raikas, korianteria, sitrusta, kevyttä saksalaistyyppistä humalaa, ruohoisuutta, vihreyttä. Mutta ei kurkkua, paitsi ehkä tuollaisen karkeahkon ruohoisen vihreyden muodossa.

Pehmeä, kepeä muttei vetinen. Vehnäistä maltaisuutta kevyesti, muuten raikasta sitruksista keveyttä. Witbieriksi suht tukevat katkerot, jotenkin amerikkalaismallisen sitruksisetkin. Aluksi liiankin katkera, mutta kun suu tottuu, erittäin kiva. Kurkku tulee ehkä kevyenä makeutena ja aavistuksena vihanneksisuutta, mutta se mikä siitä on jäljellä hukkuu ja kietoutuu katkeroon ja muihin mausteisiin. Parempi tämä ehkä ilman kurkkua silti olisi ollut. Oikein kiva withän tämä on. Raikas kesäjuoma. "Kotiolutmaisuudesta" ei ole tietoakaan, ensi olueksi suorastaan loistava.

Pitkään varsinaisen jälkimaun jo mentyä kun vähän suutaan maiskuttelee, siellä väijyy hieman sitä kammottua kurkkua. Se ikään kuin jää limakalvoille asumaan ja kuulemma maistuin suudellessa kurkulta. Rakkauden olut.

Kotioluille ei pisteitä.

----

PS: Tänään alkaa sekä Helsingin rautatientorilla Craft Beer Helsinki, että Lahden Matkustajasatamassa Suuret Oluet, Pienet Panimot. CBH:sta varmaan jonkin asteista raporttia myöhemmin, mutta Lahden SOPPissa Tuopillinen on tekstillisesti läsnä Bönthöö Bönthöö -blogin masinoimassa Lahtikko-olutzinessä, joka ilmestyy virallisesti huomenna. Lehdessä siis joku pakinan tai jonkun sellaisen näköinen raapustus näilläkin näppäimillä tehtynä. Muusta lehden sisällöstä ei ole mitään hajua, kun en ole valmista tuotetta saanut vielä itsekään käsiini, mutta epäilisin että siellä on lukuisia sanoja aseteltu peräkkäin muodostamaan kokonaisia lauseita. Näistä kaikkein kovimmat sanasepot ovat työstäneet peräti kappaleita. Olut mainittaneen ainakin kahdesti. Ottakaa mukaan tiskeiltä!

Craft Beer Helsinki. Jonot olivat pitkät, olut maistuvaa.


Hiisi Dapper
Tallifunkkirock
Tuo kaikuja Orvalin
Siihen en pety

Tanker Love Will Tear Us Apart
Maltaan voimalla
tripeliksi väittävät
Ei. Hyvää silti.

8Bit Ocarina of Lime
Zelda tarjoilee
väljähtänyttä limsaa
ei edes haittaa

(Tähän väliin kaverin hämmentävän spesifi luonnehdinta Ocarina of Limen tuoksusta: "Yksittäispakatun omenapiirakan suojakaasu")

Atom Feynmann Diagram
Humalat käyty
Takametsäreitiltä
Pilsistä maltaat

De Molen Hopfen & Liefde
Mainio APA
On ilmoja pidellyt...
Mainio APA

Lehe Ogar Polski
Tulin taas saunaan
Täällä haisee makkara
Tää olut se vain

Lehe Coffee Märzen
Sanovat että
"Kylmä kahvi kaunistaa"
Väärin sanovat

Hiisi Black Bretty
No nyt, bam-ba-lam!
Epäilykseni varjo
hävisi talliin

Hiisi/Donut Island/Little Bichos Even More Bichos in My Beer
Kaikenlaista on
Kannattaa twistata taas
Kun sen näin osaa

Bidassoa Black Saison
Eih! Musta saison!
Mut hei! Tämähän toimii!
Sisu-pastilli!

Letra Pils
Kumma humala
Kovin on sameakin
Ei pilsiä näin

Radbrew Plumbbob
Englantilaista
ruskeaa Amerikan
humalan takaa

Founders Mango Magnifico
Tuli mieleeni
"Paljonko voi vihata?"
Loputtomasti

Tuopillisen lyhyen historian kaikkien aikojen kestävin hitti ja ylivoimaisesti suosituin kirjoitus on tähän mennessä yli 16000 lukijaa kerännyt "Lavan (eli "keissin") hinnalla olutharrastajaksi". Alkuperäinen ajatushan oli avittaa kiinnostuneita kokeilemaan. Oman olutharrastukseni alussa olisin toivonut juuri tällaisia settejä, joiden kautta helposti tutustua, niinpä päätin väsätä sellaiset itse. Juttu on kuitenkin jo kaksi vuotta vanha ja olutmaailmassa kaksi vuotta on näinä aikoina pieni ikuisuus. Päivityksen paikka.

Koska "erikoisoluesta" ja pienpanimo-oluesta on tullut yhä isompi trendi, kaikki niistä kiinnostuneet eivät useinkaan halua ryhtyä oluita varsinaisesti harrastamaan, mutta pelkkä rento uutuuden maistelukin pelottaa kun ei tiedä mistä lähtisi liikkeelle ja mitä odottaa. Kauppojen ja alkojen hyllyjen edessä näkyy yhä enemmän kiinnostuneita ja harhailevia, jopa eksyneitä ja pelokkaita katseita. Bulkista ei lopulta poiketa, koska muista "ei tiedetä mitään" tai "kerran maistoin ja oli hirveää". Siksi päätin myös nimetä tämän uusiksi. En myöskään rajoita hintaa tällä kertaa siihen keissiin, se teki viimeksi asiasta välillä turhankin hankalaa. Yritin pitää kokonaisuudet kuitenkin kohtuullisina.

Otsikosta huolimatta ensimmäiseksi kannattaa asennoitua niin, ettei sellaista oikeastaan olekaan kuin "erikoisolut". On vain erilaisia oluita. Suurimmassa osassa "erikoisoluista" ei ole varsinaisesti mitään muuta erikoista kuin se, ettei niitä ole Suomessa suvaittu/haluttu myytävän takavuosina. Esim. tummat tai vaikka maustetut oluet ovat olleet aivan arkipäiväisiä ja perinteisia juomia Saksassa, Tsekeissä, Englannissa ja Belgiassa jo vuosisatojen ajan. Kannattaa siis lähestyä niitä ihan vain juomina, pelkäämättä jotain mystistä erikoisuutta tai erityislaatuisuutta, jota pitäisi jotenkin ymmärtää. Bisseä se vain on.



Mitään oluenjuontietikettiä ei kannata ruveta lasista juomista enempää opettelemaan. Läpinäkyvässä lasissa saa mukaan ulkonäön ja tuoksun ja mahdollisen hiivasakan voi jättää helposti pullon pohjalle. Astia itsessään voi olla vaikka kertakäyttömuki jos ei parempaakaan löydy. Jos joku asiaa vahtii ja tuomitsee, tyypin voinee ajaa tiehensä jonkinlaisella sumutteella.

Homma toimii teoriassa näin:
Ensiksi on kaksi tutustumislistaa, sekä maitokauppa- että Alkon listat esittelyineen. Niissä on paljon variaatiota, kirjavasti oluen eri puolia. Sitten on hieman syventävät listat sen mukaan, mistä pidit. Eli jos pidät tutustumislistan oluesta, voit syventää tutustumista sen suuntaisiin oluisiin saman suunnan listalla ja toivon mukaan löytää matkalla itsellesi sopivia herkkuja. Tai sitten teet niin kuin huvittaa.


Sananen listoista:
Sotkin listoja vanhasta sen verran uusiksi, että varmaan sanomista tulee. Jaottelun uusimisesta pieni kohtelias baarinyökkäys Anikó Lehtisen suuntaan, joka Yks Olut!-kirjassaan pisti viimeksi jossain määrin käyttämäni perinteisen olutnörttien maa/tyyli-jaottelun uusiksi makujen mukaan. Vähän samaa henkeä yritin tähän saada, mutta hieman laveammin pensselein ja pienin twistein sekä osin vanhoja listojani hyödyntäen. Jokaisessa syventävässä listassa pitäisi olla yksi olut, joka nimellisesti sopii joukkoon, mutta rikkoo hieman monotoniaa ja vie ehkä hieman epämukavuusalueellekin.

Jonkun verran suosin listoissa kotimaisia pienpanimo-oluita, mutta etenkin syventävissä Alkon valikoimalla tehdyissä se on välillä jopa mahdotonta, koska yritän pysytellä vakiovalikoimassa eikä pelkkä kotimaisuus muutenkaan riitä hyvän oluen merkiksi. Välillä on myös pakko laajentaa tilausvalikoiman puolelle. Se tarkoittaa sitä, että oluita voi tuurilla lähi-Alkossa olla, mutta jos ei ole, tilaamalla saa. Erikoisvalikoiman oluita puolestaan saa vain Alkon lippulaivamyymälästä Arkadiankadulta Helsingistä.

Listoissa vain raapaistaan pintaa ja moni tyylisuunta jää näkemättäkin. Esim. perinteiset vaaleat lagerit eri tyyleineen on ihan tietoisesti jätetty vähemmälle, vaikka maukkaita ovatkin, koska ne ovat lähimpänä sitä "perusolutta" minkä ihmiset tuntevat.

PERUSMAUT TUTUKSI - MAITOKAUPPA

Huomio kaupoista: Saatavuus heittelee. Oluen suhteen kannattaa suosia isompia K-ryhmän kauppoja. Supermarketit ja Citymarketit lähinnä. Helsingissä esim. Kampin K, Postitalon K-Supermarket ja Ruoholahden CM ovat erinomaisia valikoimiltaan. S-ryhmän valikoimat on keskusjohtoisesti päätetty ja kankeahkot, mutta vakaammat. Isommista S-marketeista ja Prismoista löytyy kyllä valikoimaa, mutta ei välttämättä niin hyvää kuin vastaavan kokoisesta K-kaupasta.

A: Ruosniemen Insinööri IPA
B: Suomenlinnan Piper Wit
C: Mallaskuun Amber Ale
D: Kts. Alkon lista.
E: Hiisi Hippa
F: Magic Rock Salty Kiss
Maitokauppaan ei ole laskettu hintoja, koska ne heittelevät kaupoittain. Kokonaisuuden ei pitäisi kirpaista kuitenkaan paria kymppiä enempää.

Ruosniemen Insinööri edustaa tässä pienpanimobuumin merkittävintä oluttyyliä eli IPAa. Voimakkaasti humaloidut oluet tunnetaan normaaliolutta ärhäkkämmästä katkeruudesta ja sitruksisista ja metsäisistä humala-aromeista. Tyyli on parhaimmillaan Alko-vahvuisena, mutta maitokaupastakin löytyy "ihan hyviä". Muita vastaavia ovat esim. Founders All Day, Stadin Session IPA, Vallilan (MiLa Brew) Puisto, Hiisi Rakki, Maku Pale Ale, Saimaan Brewer's Special India Pale Ale ja Olvi IPA.

Suomenlinnan Piper Wit on kepeä hedelmäinen belgialaistyylinen vehnäolut, joka on maustettu mm. appelsiinin kuorilla. Se on raikas, kepeä ja hedelmäinen. Jos katkeruudesta tai paahteesta tai karamellisuudesta ei pidä, vaaleat vehnäoluet ovat usein hyvä ratkaisu. Etenkin näitä belgialaistyylisiä maustettuja witbier-oluita löytyy myös maitokauppavahvuisena. Muita vastaavia ovat esim. Sori Brewing Garden Wit ja Saimaan Brewer's Special Belgian Wheat.

Tuoreen kotimaisen pienpanimon Mallaskuun Amber Ale on erinomainen maltainen olut. Sen leipäinen ja hieman toffeinen olemus tuo esiin hienosti oluen pääraaka-aineen puolia. Mikäli pitää maltaasta, mutta ei pidä voimakkaasta katkeruudesta, Amber Ale nimisiä oluita ei yleensä kannata etsiä, sillä ne ovat hyvin usein rankemmin katkeroituja kuin tämä Mallaskuun tuote. Muita maltaisia kauppavahvuisia oluita ovat esim. tsekkiläiset tummat lagerit.

Witiä tuhdimpaan belgihenkiseen ja mausteiseen D-osastoon ei yksinkertaisesti löydy mitään maitokauppavahvuisena, saa ehdottaa, jos keksitte.

Hiisi-panimon Hippa on paahteinen stout, joka esittelee tässä oluita jotka ottavat värinsä ja makunsa paahtomaltaasta. Kahvin, tumman suklaan ja jopa tuhkan muotoja ottavat aromit ovat yksi suurista olutmaailman mauista. Niitä kannattaa odottaa yleensä pikimustista oluista. Nämäkin ovat useimmiten parhaimmillaan Alko-vahvuisina. Muita vastaavia maitokaupassa ovat esim. Mallaskosken Kuohu Valioluokka Stout, Fuller's Black Cab Stout ja Mathildedalin Kantaja.

Magic Rock Salty Kiss on englantilaisen Magic Rockin karviaisella maustettu gose-tyylin hapanolut. Hapanoluet ovat olleet pari vuotta pienessä nosteessa ja ovatkin usein täysin uudenlainen olutkokemus ja erityisesti suosittelen niitä esim. valkoviinien ystäville. Mikäli odottaa perinteistä olutta, hapanoluet voivat tuntua hyvin haastavilta ja voimakkaammillaan suorastaan shokilta. Salty Kiss on helpommasta päästä. Hapanoluita ei ihan hirveästi ole tarjolla vieläkään, mutta sanoja "sour", "gose", "berliner weisse" ja "lambic" kannattaa tarkailla pullojen kyljistä. Maustamatonta Ritterguts Gosea näkyy siellä täällä, kuten myös Sori Brewingin maustettuja Havanna Goseja. Monet hapanoluet ovat maitokauppavahvuisia, joten valikoiman luulisi paranevan suosion kasvaessa. Hapanoluita myös hyvin usein maustetaan, joskus hivenen, joskus marjamehumaisuuteen asti. Witbier-vehnäoluet ja jotkut saison-tyyliset oluet ovat myös hieman happamia, mutta useimmiten niitä ei varsinaisina hapanoluina pidetä.

PERUSMAUT TUTUKSI - ALKO

A: Maku Brewing IPA 3,69€
B: Hoegaarden 3,53€
C: Fuller's ESB  3,98€
D:Westmalle Dubbel 3,99€
E: Founder's Porter  3,89€

SYVENTÄVÄT 

Nämä perustuvat siis valintaasi tutustumislistoista. Niissä on saman suuntaisia oluita, mutta pienin eroin ja mukana on myös pari pientä "twistiä" joka voi tuoda uutta kulmaa asiaan. Kaikki oluet ovat Alkosta, koska kaupparajan alapuolelta ei yksinkertaisesti voi valita esimerkillisiä kokonaisuuksia, ei nyt, eikä rajan noustua.

Kotimaisia näissä on selvästi vähemmän, sillä ne eivät ole erityisen merkittävästi edustettuna Alkossa ja jos ovatkin, yleensä käsityöolutviikkojen kausituotteena. Jotkut oluet voivat olla Alkon tilausvalikoimasta, mutta yritin välttää sellaisia.

Kannattaa huomata, ettei näilläkään päästä kuin pintaraapaisuun ja moni perinteinenkin tyyli loistaa poissaolollaan. Silti, uskoisin, että näillä pääsee melko kattavasti testaamaan erilaisia oluen makuja ja löytää ehkä sen oman juttunsa tai anti-juttunsa.

A - "Humalan perässähän tässä ollaan"

Weihenstephaner Pils            3,68€
Fuller's India Pale Ale         3,98€
Sierra Nevada Pale Ale          3,98€
Malmgård Emmer IPA              4,98€
To Øl Primal Pils               3,99€
Great Divide Hercules Double IPA 6,89€
Hiisi Pecko Brett IPA            4,96€ (tilaus/paikallisvalikoima)

Koko paketti                     32,46€

Tämä vastaa vanhan jutun "Voimakkaasti humaloidut"-listaa. Tämän tyylisiä oluita on pilvin pimein nykyään ja tarjonnan taso vaihtelee surkeasta erinomaiseen. Siksi tähän on valikoitu muutama sieltä paremmasta päästä. Lista on maistelujärjestyksessä.

Ensimmäiseksi Weihenstephaner Pils, joka voi tuntua "erikoisempien" seurassa perusbisseltä. Kyseessä on klassinen saksalainen pilsner, joka oikeastaan kertoo mitä Euroopassa yleensä tarkoitettiin "voimakkaasti humaloidulla" ennen nykyistä Amerikasta lähtenyttä IPA-buumia. Puhdas ja selkeä, rapsakka janojuoma puolustaa edelleen paikkaansa.

Fuller's India Pale Ale sitten puolestaan kuvastaa karkeasti sitä mitä Englannissa IPA:lla yleensä tarkoitettiin ennen nykyistä buumia. Englantilainen IPA on toki reilusti humaloitua, mutta nykytrendiin verrattuna ihan eri tavalla.

Sierra Nevada Pale Ale on yksi nykytrendin suunnannäyttäjistä. Se on ehkä maailman ensimmäinen APA, eli American Pale Ale. Amerikkalaiset humalat ovat esillä ja voimakkaasti aromissa, mutta katkeroita ei ole lyöty holtittomaksi.

Malmgård Emmer IPA olkoon sitten "perus-IPA" tällä kertaa. Vaikka kyseessä onkin epätyypillisesti emmer-vehnällä tehty olut, on se yksi parhaita kotimaisia IPA-tyylin olusia. Jos tätä ei löydy, katso tutustumislistan ehdotuksia.

To Ølin Primal Pils on esimerkki siitä, miten trendikäs holtittoman voimakas humalointi ei tarvitse taustakseen välttämättä IPAn hedelmäisyyttä vaan puhdas pilsmäinen taustakin toimii. Tätä voisi kutsua ns. Imperial Pilsiksi. Saman panimon Raid Beer ajaa tarvittaessa saman asian.

Kun ajetaan täysillä, pitää luottaa amerikkalaisiin. Great Dividen Hercules edustaa Tupla-IPA tyyliä, eli IPAa jossa on kaikkea enemmän. Mallasta, alkoholia ja eritoten humalaa. Korvaavina voi kokeilla kotimaista Makun Double IPAa, Hiisi Humulus Lupusta, Mufloni CCCCC IPAa tai Sierra Nevadan Torpedo Extra IPAa.

Lopuksi ylläritwistinä tilausvalikoimasta Hiisi Pecko. Kyseessä on astetta kierommalla "brett"-hiivalla tehty IPA, johon tulee hiivasta mielenkiintoista maamaisuutta, tallia, hikeä ja multaa. Ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta samoja aromeja on usein viineissä ja oikeana kombona ne toimivat kuin tauti. Jos Pecko kolahtaa, voi lähteä avoimin mielin yrittämään vaikkapa saisoneita, farmhouse aleja tai lambiceja.

B - "Jotain raikasta" 

Jopen Adriaan Wit                 2,99€
Hacker-Pschorr Weisse              3,98€
Schneider Weisse TAP 4 Mein Grünes 4,19€
St. Feuillien Saison              3,39€
Mufloni Saison de Randonneur      3,95€
Timmermans Oude Gueuze            5,50€  (erikoisvalikoima)

Koko paketti                       24,00€

Tämä puolestaan vastaa vanhan jutun vehnäolut-listaa jossain määrin, toisaalta on vastapari katkerien raikkaiden oluiden listalle. Listassa on raikkaita, vaaleita ja hedelmäisiä kesäisiä oluita, jotka eivät ole valtavan katkeria. Saksalaiseen vehnäolueen kaadetaan lasiin perinteisesti pullon pohjalta hiiva mukaan, siksi nimi "hefeweizen" eli hiivavehnä. Muissa en suosittele, etenkään jos raikkauden oluessa haluaa säilyttää. Mutta makuasioitahan ne.

Jopen Adriaan Wit on alkon hinnoissa halpa belgialainen witbier ja hyvä esimerkki jälleen witbieristä, korvikkeeksi käy tyylin arkkiversio Hoegaarden.

Perinteisestä saksalaisesta vaaleasta ja samaeasta hefeweiss-vehnäoluesta erinomainen tapaus on Hacker-Pschorr Weisse. Tästä löytyy hyvässä tasapainossa tyylille ominainen neilikkaisuus ja banaanisuus. Korvaavia ovat esim. Paulaner Hefe-weissbier ja Weihenstephaner Hefeweissbier.

Baijerin vehnäolutmestari Schneiderilta hieman erilainen esimerkki saksalaisesta tyylistä Mein Grünes. Humaloidumpi ja sitruksisempi ja hieman perinteistä vehnäolutta katkerampi raikas kesäolut, mutta silti vahvasti hefeweiss-tyylin piirissä. Ihan vastaavaa ei korvikkeeksi löydy, mutta yllä mainittuja muita hefeweissbierejä toki voi kokeilla.

Seuraavaksi rikotaan hieman muottia ja mennään saisoneihin. Saisoneita ei yleensä vehnäoluihin luetella vaikka ne usein vehnää hyvän osuuden sisältävätkin. Erinomaisen monimuotoinen etenkin ruoan parina ja jos hyvän ja raikkaan saisonin saisi tehtyä yhtä helposti kuin IPAn, olisi se muotiolut nro. 1. Saison on erikoisine käymisaromeineen kuitenkin helposti tunkkainen, eikä tuotokset ole aina ihan "hittiä". St. Feuillien Saison onkin ehkä paras Alkosta löydettävä perinteinen tuotos. Hedelmäistyyttä, yrttistä ja maanläheistä, mutta silti raikasta. Tyylin määrittelevä olut on Saison Dupont, josta löytyy Alkosta vesitetty luomuversio Saison Dupont Biologique, joka sekin on ihan passeli. Myös kotimainen Maku Saison käynee korvikkeeksi.

Vielä pirteämpi sitruksisempi saison löytyy ihan kotimaisin voimin tuotettuna. Erinomainen, harvoin nähtävä porilaisen Beer Hunter'sin Mufloni Saison de Randonneur on tullut ainakin täksi kesäksi taas Alkon valikoimiin ja jos löytyy, kannattaa kopeloida hyllystä koriin mukaan.

Pienenä twistinä tähän settiin sitten Alkon ainoa valikoimassa oleva gueuze eli maustamaton lambic Timmermans Oude Gueuze. Sekin vain lippulaivamyymälässä Arkadiankadulla. Lambicit ovat nimisuojattuja villihiivoilla tehtyjä belgialaisia hapanoluita, joita kypsytetään vuosia. Vehnää niissäkin, vaikkei usein vehnäoluena mainitakaan. Happaman kirpeä maku voi olla aloittelijalle liikaa, mutta erityisesti viinin ystäville voi olla jopa miellyttävä polku oluen maailmaan. Ikävä kyllä Timmermans ei ole omasta mielestäni parhaasta päästä, mutta mitään korvaavaakaan ei Alkosta löydy.

C - "Tummaa leipää ja toffeeta"

Ayinger Altbairisch Dunkel 3,68€
Paulaner Salvator         3,25€
Theakston Old Peculier    4,89€
Belhaven 90 Wee Heavy      2,98€
Malmgård Imperial IPA     6,40€

Koko paketti               21,20€

Myönnettäköön, että tämä on vähän jakomielinen lista, joka ei välttämättä ole kaikkien makuun sopusoinnussa kun saksalaisia ja brittejä näin sekoitellaan, mutta mallas ilman voimakasta paahdetta tässä on silti pääasiassa. Vanhassa jutussa oli lista tummat oluet, joka piti sisällään vähän vaikka mitä. Ja sitten oli erikseen brittilista. Tässä on yhdistettynä britti-tyylin karamellisempia ja maltaisempia "puolitummia" oluita, sekä pari muuta maltaisempaa.

Ensin kuitenkin Saksaan. Ayinger Altbairisch Dunkel on paremmasta päästä tummia lagereita, Etelä-Saksalaiseen tyyliin. Mallasleipäinen ja aavistuksen suklainen ruokaolut. Korvikkeeksi käy maitokaupasta Weltenburger Kloster Barock Dunkel. Tsekkien tummat lagerit ovat makeampia ja karamellisempia, niitäkin löytyy useita kauppavahvuisina, esim. Kozel, Litovel ja Staropramen.

Vahvan tumman lagerin esimerkkinä Paulaner Salvator. Doppelbock-tyylin arkkiherttua on erittäin maltainen, karamellinen ja täyteläinen tapaus. Korvikkeena, tai suorastaan päihittäjänä voi kokeilla myös Ayinger Celebratoria.

Theakstonin "Vanha Hiippakunta" (peculier, ei peculiar) Old Peculier on yksi omia lempioluitani. Monimuotoista mallasta, toffeeta, hedelmää ja suklaatakin tarjoileva olut kierommasta päästä peribrittiläistä olutta. Suoraa korvaavaa verrokkia ei oikein ole, mutta muuten brittiläistä toffeista tuntumaa voi ihmetellä myös vaikkapa Fuller's ESB:n tai Young's Special London Alen kautta.

Skottilaista suuntausta brittein saarilta edustaa Belhaven 90 Wee Heavy. Skottioluet ovat vahvan maltaisia, toffeisia, pehmeitä ja helposti juotavia, usein hyvin minimaalisella katkeroinnilla. "90 shillingin" Wee Heavy on skottilaisista vahvin ja siten maltaisin. Kevyempiä 70 ja 80 shillingin versioita voi etsiä ruokakaupoistakin. Alkossakin on Harviestoun 80 Shilling. Belhaven on aika perusesimerkki ja hintalaatusuhteeltaan erinomainen.

Pienenä twistinä maltaisuuteen IPA! Kotimainen Malmgård Imperial IPA on toki IPAn tyyliin vahvasti humaloitu, mutta ei niin tappiin asti katkera ja humalaa esille tuova kuin tupla-IPAt tuppaavat olemaan. Se on tasapainoltaan niin maltainen, että lähentelee luonteikasta vahvaa brittityylin olutta. Imperial tarkoittaneekin tässä erästä entistä imperiumia enemmän kuin täysillä ajavaa IPAa.

D - "Neilikka on lempimausteeni, enkä epäröi käyttää sitä."

Schneider Weisse Unser Aventinus 4,49€
Maredsous Blonde                3,19€
Rekolan Panimo Munkintie        6,85€
Rochefort 10                    7,00€
Tre Fontane Tripel              8,29€ (erikoisvalikoima)

Koko paketti                     29,82€

Tässä puolestaan on sitten tymäkämpiä belgityylisiä ja muuten mausteisempia yleensä tummia oluita.

Ja kun sanon belgityylisiä, aloitetaan tietenkin saksalaisella. Ensimmäisenä vahva vehnäbock-klassikko Schneider Aventinus. Voisi olla vehnäolutlistassakin, mutta tummempana ja selvästi voimakkaampana vehnäoluena se sopii tänne. Samaa neilikkaista mausteisuutta löytyy muistakin. Korviketta ei oikeastaan ole saatavilla Alkosta.

Maredsous Blonde on aika peruslinjan vaalea belgi. Hedelmäinen, täyteläinen blonde ale, pienillä belgihiivan mausteisilla vivahteilla. Korvaavana tuotteena käy muut blondet, kuten vaikka St. Feuillien Blonde tai Leffe Blonde.

Kotimainen Rekolan Panimon Munkintie on mielestäni siitä mainio esimerkki dubbelista, että on turha lähteä Belgiaan asti kalaan vaikka sieltä todelliset klassikot tulevatkin. Mausteisuus ja luumuinen hedelmäisyys on selkeää. Korvaaviksi tuotteiksi käy esim. trappistit Westmalle Dubbel, La Trappe Dubbel ja punainen Chimay.

Melko usein maailman paras olut -listojen kärkipäässä keikkuva trappistiluostariolut Rochefort 10 on Alkossa hävyttömän hintaista, mutta joka pennin väärti. Voimakas päälle 10% belgi yllättää keveydellään, mutta täräyttää myös pöytään sellaisen kirjon makua, ettei paljon paremmasta väliä. Lähin verrokki lie sininen Chimay. Ja muidenkin trappistipanimoiden vahvimmat oluet, mutta niitä ei juuri ole Alkossa tarjolla.

Kierona lisänä listaan italialaisen trappistipanimon Tre Fontane Tripel, joka on eukalyptuksella maustettu ja mausteisuudessaan lähes ylilyövä, mutta kerta-annoksena toimiva. Olut kuuluu erikoisvalikoimaan. Tavanomaisempaa tripeliä löytyy Maredsousin ja Malmgårdin tekemänä.

E - "Black, black, black, black number one..."

Mallaskosken Black IPA         3,48€
Samuel Smith Taddy Porter      4,31€
Sinebrychoff Porter            2,45€
Mufloni Imperial Stout         3,99€
Founders Sumatra Mountain Brown 5,98€ (tilausvalikoima)
Prykmestar Savukataja           7,33€

Koko paketti                    27,54€

Tässä listassa on pikimustat paahteiset oluet, pääosin porterit ja stoutit. Porter ja stout -nimien kanssa ei kannata hämääntyä, ne tarkoittavat käytännössä samaa asiaa.

Ensiksi kepeämpi ja katkerampi esitys, ns. musta IPA tai India Black Ale. Tämä moderni luomus on ollut viime vuosina IPAn nosteessa pinnalla. Mallaskoskelta löytyy perin menevä yksilö simppelisti nimeltään Black IPA. Korvikkeeksi käy esim. Thornbridge Raven tai Brewdog Libertine Black Ale.

Samuel Smith Taddy Porter on hyvä esimerkki perinteisestä brittiläisestä porterista erittäin perinteiseltä yorkshireläiseltä panimolta.

Kotimaisista oluista ehkä se kaikkein klassisin on Koffin Portteri, eikä sitä tässäkään pidä sivuttaman. Esittelee hyvin tuhdimpien itämeren porterien makumaailmaa. Myös edelleen hinta-laatusuhteeltaan Alkon kärkeä.

Suomesta tulee myös Beer Hunter'sin Mufloni Imperial Stout, joka näyttää stoutien "kuningassarjan" imperial stoutien syvyyden. Vahvat, usein kymmenen prosentin molemmin puolin seikkailevat oluet ovat täynnä pehmeyttä, paahdetta ja suklaista mallasta. Korvaavia esim. Bryggeri Sofia, Founders Imperial Stout, Great Divide Yeti, Fuller's Imperial Stout tai Laitilan Imperiaali.

Keskikierona yllärinä, jos sitä sattuu löytämään, on tilausvalikoiman Founders Sumatra Mountain Brown. Vahvasta 10% ruskeasta oluesta jää tummimpien oluiden suklaisuus ja pehmeys pois ja maltainen karamellisuus pääsee esiin, mutta lisätyt kahvinpavut antavat silti roimasti paahdetta.

Varsinaisena twistinä sitten Vakka-Suomen Panimon Prykmestar Savukataja. Kotimainen voimakas savuolut ei oikeastaan ole niin palaneen paahteinen kuin muut setin oluet, mutta savuisuus toimii mielestäni aina loogisena jatkumona voimakkaalle paahteisuudelle. Korvikkeena savuoluiden grand old man Aecht Schlenkerla Rauchbier Märzen.

F - "Hapannaaman erikoinen"

Rodenbach Grand Cru    3,89€ (tilausvalikoima)
Timmermans Oude Gueuze 5,50€ (erikoisvalikoima)

Koko paketti           9,39€

Tähän "listaan" on laitettu ne hapanoluet, mitä maan monopolista tällä hetkellä on käytännössä ostettavissa. Kuvaukset löytyy muistakin listoista. Suomenlinnan Panimon viime helmikuun käsityöläisviikoille tekemää Foil Hat B Weissea löytyy ehkä vielä tuurilla jostain. Jos hapanoluesta pitää, kannattaa tarkkailla maitokaupan hyllyjä edellä mainitun ohjeen mukaisesti.

Tai... ehkä on muitakin vaihtoehtoja Alkolle kuin maitokauppa!

VAIHTOEHTO ALKOLLE: BAARIT JA RAVINTOLAT

Koska maitokaupan valikoima on rajattu typerän rajan taakse ja Alkon valikoima on tietyin osin vähän mitä sattuu, monesti paras ratkaisu onkin mennä rohkeasti olutbaariin. Hanoista saa hyvässä baarissa laskettua esim. desin kokoisina lasillisina kattavan maistelusetin, joka ei maksa mansikoita ja tarvittaessa pätevä baarimikko neuvoo kyllä oikeanlaisen oluen suuntaan kun kertoo mieltymyksistään.

PK-seudulla suosittelisin ihan hanojen puolesta esim. Bier-Bieriä, Black Dooria, Pikkulintua, Brewdogia, Maltaista Riekkoa, Gallow's Birdiä (Espoo), Kaislaa tai Stone'sia. Ruuan kanssa yhdistämiseen ehdoton on Bryggeri Helsinki. Moni muukin paikka toiminee, laadukkaita olutbaareja on tätä nykyä kymmenittäin. Muita kaupunkeja en niin tunne, mutta Tampereelta tulee mieleen Tuulensuu ja Konttori, Turusta Old Bank.

VAIHTOEHTO ALKOLLE: NETTIKAUPPA

Internetistä alkoholin tilaamista on peloteltu viranomaisten toimesta loputtomiin suorastaan halveksuttavasti vääristelemällä. Jos kauppa maksaa veronsa, tilaamisessa ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Hyvin paketit perille ovat tulleet.

Keissin hinnalla -jutun lista käynee nykyäänkin ohjenuoraksi. Enemmän nettitilaamisesta voi lueskella esim. Reittausblogin mainiosta Oluen tilaaminen netistä -jutusta.

VAIHTOEHTO ALKOLLE: FESTARIT

KIRJALLISUUTTA

Seafarers
Panimo: Fuller's
Maa: Englanti

Tyyli: Bitter
Alkoholia: 3,6%

Pisteet: 4/5
Lyhyesti: Erinomaisen juotava, kevyt ja raikas, mutta toffeinen kesäbritti.

Koska suomalainen alkoholipoliittinen keskustelu on aidon keskustelun sijaan erilaisten mielipiteiden ja väitteiden huutamista tuuleen, siellä toistuu kerta toisensa jälkeen samat argumentit. Joskus pätevät, mutta usein vääristellyt, luovasti tulkitut tai räikeästi valheelliset.

Ikävä kyllä niitä on sillä vapaamman politiikankin kannattajien puolella. Yksi idioottimaisimmista on väittää, että olut käy "luonnostaan" vahvemmaksi kuin keskiolutraja. Olut käy luonnostaan juuri niin vahvaksi kuin vierteessä on sokeria (=mallasta) käytettäväksi. Myötähäpeäksi pistää kun tuon väitteen näkee.

Toinen, subjektiivisempi, mutta oikeastaan yhtä typerän yleistävä väite on, että alle keskiolutrajan ei nyt vain saa aikaiseksi hyvää olutta. Totta, iso osa oluttyyleistä ei missään nimessä toimi alle viidessä prosentissa ja ehdottomasti pitäisi saada vahvempia tyylejä paremmin esille ja saataville, mutta onhan sitä nyt mietoakin hyvää olutta olemassa.

Britit, jos ketkä, osaavat tämän "sessio-oluiden" jalon taidon. Etenkin Real Ale -hanoissa alle 4% oluetkin ovat ihan tavallisia tuttavuuksia. Niitä voi huoletta ottaa kokonaisen pintin tai pari ja parhaimmillaan saa hienoja makuelämyksiä. Alkoholiprosentti ei siis ratkaise voiko olut olla hyvää, mutta toki se kokemusten kirjoa rajoittaa. Ei vahvojen stouttien tai tupla-ipojen elämyksiä alle keskarirajan toteuteta, mutta on siellä rajan miedommallakin puolella oma maailmansa.

Kävelylenkin ja myöhäisen lounaan päätteeksi tuumin Kaisaniemessä ruuan painattamisoluelle paikkaa. Päädyin Kaislan tai Black Doorin sijasta ihan vaihtelun vuoksi Molly Malonesiin irkkustout mielessäni. Hanarivistössä kuitenkin komeili lätkässä "George Gale & Co Seafarers". Uusi tuttavuus voitti tällä kertaa vanhan klassikon. Ei siis kuitenkaan real ale hanasta, vaikka niistä puhuinkin äsken. Alunperin ei ollut edes tarkoitus mitään arviota tehdä, mutta puolivälissä tuoppia mieli muuttui.

Panimo oli toki tuttu. Galesin panimo Hampshiressä oli viktoriaanisella ajalla aloittanut perinteikäs panimo, joka teki mm. klassikkobitter HSB:tä ja tajuttoman hyvää ja hyvin ikääntyvää Gale's Prize Old Alea. Fuller's osti panimon sittemmin ja nykyään panimon oluet tehdään Chiswickissä Lontoossa (ikävä kyllä Prize Oldia ei enää tehdä). Tämä Seafarer's on siitä erikoinen tapaus, että vaikka se myydään Galesin panimon nimen alla, olut on tullut myyntiin vasta Fuller'sin ostettua panimon. Ilmeisesti resepti on Galesin peruja.

Vaalea, kultainen ale. Melkein golden aleksi sanoisin mielummin kuin bitteriksi. Tuoksussa on jotain hyvin Fuller'smaista. Hunajaisen toffeinen mallas brittihumalan tukemana. ESB tulee mieleen hieman. Tietenkin kevyt, mutta vetisyydestä ei ole tietoakaan ennen kuin aivan lopuksi, pehmeä karamellinen makeus pitää siitä huolen. Makun on raikas, mutta pyöreän toffeinen. Maltillisesti katkerot nousevat kevyeen pistoon ja jättävät raikkaan fiiliksen, tasapaino on erinomainen. Jälkimaussa yrttistä pusikkoa haipuvan hunajaisuuden kanssa. Niin kuin pensasaidasta hunajalastissa kaukana seilaavaa laivaa katselisi.

4/5

Tekipä kesän ratoksi mieli jotain katkerampaa. Jos vaikka kepeä IPA, ei ole ainakaan valikoimasta puutetta näinä päivinä. Mietin TV-mainoksia ja tuumin tilataankohan ne nykyään kaupassakin karjumalla "IPAAAA!" naama marjapuuron värisenä. Jätin kokeilematta, mutta jos olette testanneet, niin kertokaa toki.

Kaupasta löytyi käsiin Pöhjalan Aeg Maha sessio-IPA. Parasta ennen marraskuun alussa, jonka panimo Twitterissä vahvisti tarkoittavan, että olut pullotettu toukokuun alussa. Suhteellisen tuoretta tavaraa siis. Keikuin hymysuin kotiin pullo matkassa. Kotona tajusin, että niin, olinhan napannut pari päivää aiemmin Alkosta myös Buxtonin Wild Boarin ja sekin odotti jääkaapissa. Noh, se on kahden IPAn ilta sitten. Buxton on vielä pari viikkoa eestiläistä tuoreempi tapaus, pullotuspäivä 17.5. Tämän pullotuspäivän leimaamisen soisi muuten olevan yleisempää näissä tiukasti humaloiduissa tuotteissa, parasta ennen päivästä kun voi yleensä vain arvailla, että onkohan se nyt 6, 8 vai 12 kk aiemmin pullotettu.

Kaukaisempi vieras ensin, vaikka onkin vahvempi. Buxton on brittiläinen uuden aallon panimo, perustettu 2008. Kotoisin vähemmän yllättäen Buxtonin kaupungista Keski-Englannista. Buxtonia on ylistetty melko runsaasti, mutta mahtavia Omnipollo-yhteistyökuvioita lukuunottamatta en ole erityisemmin vakuuttunut mistään panimon tuotteista. Olen tosin maistellut niiden lisäksi panimolta lähinnä maustettuja hapanoluita. Ei sillä, ei nekään huonoja ole olleet, mutta ei niillä hypeä lunastettu.

Wild Boar on oljenvaalea, melko runsaasti vaahtoava, sameudestaan huolimatta kaunis olut. Vehnää ja kauraa mukana. Tropiikin hedelmää ja greippiä tuoksussa, sekä melkein sellaista mannermaista yrttisyyttä. Raikas, hyvinkin kuivaksi kääntyvä, juotavuus on kohdallaan. Kevyen hunajaista makeutta sieltä kuitenkin aluksi löytyy hedelmien seasta, sitten katkerot ja kuivuus vievät mukanaan. Jälkimaku on puhdas, yrttinen ja nopeahko. KesäIPA ja melko moitteeton sellainen vaikka aika "perusIPA" onkin. 4/5

Pöhjala puolestaan on etelänaapurin vanhin pienpanimo. Brewdogilta salametsästetty Chris Pilkington on porukkoineen vääntänyt epäilemättä vähän pohjoisemmat markkinat mielessä 4% vahvuisen kevyt-IPAn. Etiketti on tyylikäs kuin mikä. Se ei Põhjalan tapauksessa toki mitenkään poikkeuksellista ole. Nimi, Aeg Maha, tarkoittaa ilmeisesti "aikalisää" ei siis AEG:n valmistamaa keinovatsaa niin kuin hihittelin kaupassa.

Edellistä tummempi, kultaisen oranssiksi taittuva väri. Erittäin samea, itse asiassa hiivasakkaa oli pullon pohjallakin melko helvetisti. Noh, ei anneta sen häiritä. Tuoreudesta huolimatta tuoksu on kevyehkö. Makean sitrushedelmäinen, miltei appelsiininen tuoksu. Tässäkin kauraa mukana ja sen huomaa. Kevyistä prosenteistaan huolimatta suhteellisen täyteläinen tuntuma nimittäin. Maku on mehukkaan hedelmäinen, katkeroiden pysyessä kauniisti tasapainottavana elementtinä. Toki katkeroa selvästi on, IPAhan tämä, mutta millään IBU-metsällä tässä ei missään nimessä olla. Jenkeissä on käsittääkseni juuri nyt kovassa huudossa ns. NEIPAt (North East IPA), jotka ovat supersameita ja supermehukkaita. Siihen suuntaanhan tämäkin lie kumartelee, jos nyt ei ihan täyttä tavaraa olekaan. Tykkäsin. 4/5

Oikeastaan tähän kun ottaisi vielä jonkun tupla-IPAn kolmanneksi niin voisi puhua jo melko hyvästä kolmikosta näyttämään miten IPAkin taipuu moneksi.

Olde GnarlyWine
Panimo: Lagunitas Brewing
Maa: USA

Tyyli: Barley wine
Alkoholia: 10,6%
Katkeruus: 69,39 IBU

Lyhyesti: Mahtava monipuolisen maltainen ohraviini, jossa myös humalointi juhlii.
Pisteet: 5/5

Barley wine, eli ohraviini, tuo kaikkein eniten hobitin sukunimeltä kuulostava oluttyyli. Amerikassa sitä etiketeissä kutsutaan "Barleywine-style" -nimellä, koska säädösten mukaan sitä kai muuten kuluttaja luulisi viiniksi tai jotain. Osataan sitä tehdä hölmöjä sääntöjä muuallakin kuin Suomessa. Esim. ihmiskunnassa.

On myös debattia onko barley wine, old ale, strong ale ja burton ale -termien välillä varsinaisesti ollut mitään eroa ja jos on, onko se se mitä nykyään sillä käsitetään. Asia on kaikkinensa melko monimutkainen. Martyn Cornell selittää asian perinpohjaisesti. Noh, nyt ei eletä viktoriaanisessa Englannissa ja ainakin amerikkalaiset ohraviinit ovat siinä määrin moderni ja tyyliltään melko selkeä käsite, että vähintään niille tyylin nimi on oikeastaan ihan perusteltu.

Lagunitas on pelannut varman päälle nimeämisen kanssa. Ei ole barley wineä, eikä barleywineä, eikä old alea, eikä edes barleywine-style alea. Se on tehnyt Olde GnarlyWine-nimisen barley winen ja sitten mennyt jenkkisäädöksenkin kanssa askeleen pidemmälle. Pullon etiketissä kun lukee tarkalleen ottaen "Olde GnarlyWine-style ale". Hohoh, gnarly beer, dude. Lagunitas julkaisee erän kerran vuodessa. Tämä yksilö siis viimevuotista.

Lagunitashan on USAn suurimpia "craft"-panimoita, sellaisen puolikkaan Olvin tai kahden ja puolen seitsemän Laitilan kokoinen tuotannoltaan. Paitsi, ettei Lagunitas enää ole Brewer's Associationin mukaan "craft", sillä Heineken osti siitä puolet viime syksynä. Milloinkahan Suomessa nähdään ensimmäinen "valtaus"...

Sain pullon viime syksynä tuliaisena suoraan Kaliforniasta. Jos nyt barley winen nimi on jenkeissä kummallisen Valviramaisen sääntelyn uhri, muuten ollaankin sitten taas vähän eri linjoilla. Piilaaksossa vierailulla olleet sukulaiset olivat käyneet Los Gatosissa "vuorilla" (ilmeisesti Santa Cruzin vuoriston alkumäkiä) jonkinlaisessa maalaisravintolassa. Sieltä puteli oli lähtenyt sitten matkaan n. kuuden taalan hintaan. Panimo itsehän on San Fransiscon pohjoispuolella Petalumassa, eli sellaisen sadan kilsan päästä panimoa tämä on hankittu, paikalliseksi miltei sanoisin. Haluan nyt vielä toistaa, jos ei meikäläiseen todellisuuteen uppoa: Ravintolassa syömässä olleet ihmiset ostivat avaamattoman 65cl pullon yli 10% vahvuista huippupanimon olutta kotiinviemiseksi ja maksoivat siitä rapiat viitisen euroa. Hiemanko ärsyttää, että tämä on mainittavan arvoinen asia. Kun on näin holtittomaksi jakelu päästetty, ne sikäläiset maanjäristykset johtunevat silkasta myötäänsä paukkuvien maksojen aiheuttamasta resonaatiosta,

Kiitoksia vain siis Kaarina ja Adam. Barley winet ovat muuten mitä helpointa tuliaiskamaa, näin vinkkinä kaikille jotka oluen ystäville joskus hyviä tuliaisia miettivät. Barley wine nimittäin ikääntyy hyvin, eikä sen kanssa tarvitse ihmetellä onko olut tuoretta. Lisäksi kyseessä on vahva oluttyyli. Niinpä jos tuliainen ei ole tuttu Alkosta, ei sitä ole missään täällä kotiin ostettavissa.

Tulipas jorinoitua. Olut sitten itse. Punaruskea, kauniin rubiiniseksi taittuva väri, parin sormen verran vaaleaa vaahtoa, joka häipyy melko nopsaan. Tuoksussa on valtavasti metsää, oikein tyypillistä jenkkihumalaa periaatteessa. Se kuitenkin sekoittuu voimakkaaseen, uskomattoman syvään karamellisuuteen ja alkoholiin ja loihtii tuoksusta suorastaan salmiakkisen. Taustalla maltaista saaristolaisleipää ja siirappia.

Pehmeä suussa kuin silkkiset pikkuhousut. Maltaisuudessa on syvyyttä, "salattua" esiin kumpuilevaa karamellia ja salmiakkia ja voimakkaan humaloinnin esiin loihtimaa yrtti-metsä-mauste-maailmaa. Joka siemaisussa on jotain uutta. Pientä alkoholin lämpöä ja aavistus alkoholia maussakin, mutta ei millään lailla häiritsevästi. Katkerotraktori jyrää mäntykuormassa mallaspellon läpi hitaasti mutta varmasti ja päätyy oluen huonoimmaksi puoleksi, jos sellainen pitää etsiä. Sen sijaan, että suuhun jäisi jälkimakuun messevän pehmeä mallaskompleksin haamu juuri tasapainottavalla katkeruudella, katkeruutta on himppu enemmän ja lopetus on aika terävä. Se toki on amerikkalaiselle barley winelle hyvin tyypillistä.

Mahottoman loistava oluthan tämä siitä huolimatta on. 4,5/5. pyöristetään ylöspäin...

Berliner Weisse
Panimo: Guineu
Maa: Espanja

Tyyli: Berliner Weisse
Alkoholia: 3,5%

Pisteet: 2/5
Lyhyesti: Mitätön vetinen hapanolut, joka ei uskalla olla hapan.

Olen jo pitkään ihmetellyt miten pienten ulkomaisten panimoiden berliner weisseja ei ilmaannu kauppoihin myyntiin. Kaupan valikoimat kun elävät alle 4,7% oluista ja berliner weisset ovat juurikin sellaisia ja sellaisina vielä hyvin muusta valikoimasta poikkeavia hapanvehnäoluita. Suomalaiset panimothan näitä eivät ole juuri tehneet, tarvittavat maitohappobakteerit kun pilaavat helposti koko panimon.

Postitalon K-kaupasta löytyi nyt Espanjalaisen Guineun panimon tekele. Nimi on simppelisti Berliner Weisse, etiketissä Berliinin karhuja. Hinta oli jossain neljän ja viiden euron välissä pienelle pullolle. Jos kyseessä olisi jälleen kerran yksi IPA, hinta menisi kipurajan yli heittämällä, mutta tämmöisestä erikoisemmasta kehtasin pulittaa. Ikävä kyllä.

Hyvin vaalea, samea. Täysin vaahdoton. Tuoksussa etäisesti jogurttimaista happamuutta, vehnää, kirpakkaa sitruunaista hedelmää. Jossain taustalla ruohoista humalointia. Suussa vetinen ja ohut. Aluksi suorastaan mauton, pientä vehnäleipää jostain ehkä kumuaa, kunnes loppua kohti nousee kirpeää happamuutta ja se tuo mukanaan vähän sitruunaisuutta, mutta ei juuri muuta. Happamuuden puolestakin jää aika miedoksi. Ei oikein uskalla.

Kovin on mitätön. Vaikka BW onkin erittäin kevyt, tämä menee vähän liian pitkälle. Kaipaisi asteen mojovampaa olemusta ja pehmeyttä, jonka päälle voisi kasata happamuutta enemmänkin. Nyt jää sitruunavedeksi. 2/5