Quantcast
Channel: Tuopillinen
Viewing all 605 articles
Browse latest View live

Perinneruokaparitus: Mustikkapiirakka

$
0
0


Elokuun teemaruoka on mustikkapiirakka. Aika on tietysti valittu koska mustikkakausi on parhaimmillaan. En ollut koskaan mustikkapiirakkaa tehnyt, mutta kävi ilmi, että sehän on yksinkertainen ruoka: Pullataikina pohjaksi ja mustikoita täytteeksi. Toki sitä voi virittää erilaisilla pohjilla sun muuta, mutta kun peruspulla ei kerran ole näissä teemoissa mukana niin sietää antaa aikaa sillekin.

Tämä tuntui myös melko helpolta paritettavalta. Marjaoluet, kahviset meiningit ja ehkä suklaisetkin tuntuivat hyvin luontevilta. Lisäksi joku tovi sitten Ravintola Juuressa sain pullanmakuiseen jäätelöön paritettuna Rousal Brygghusin maustettua Chai Porteria. Se oli yksi parhaista olutpareista mitä olen maistanut ja oli ilmiselvä, että pullataikinaan tehdyn minkä tahansa kanssa tulisin kokeilemaan sitä.

No sitä ei tietenkään mistään löytynyt tähän hätään. Pienestä sen sijaan bongasin samaisen panimon Nougat Brown Alen, joka kuulosti sekin varsin kutsuvalta parilta.

Samaisesta hyllystä löytyi myös Hiiden Hulluus. Marja-sour, jossa on mustikkaa. Ilmiselvä valinta. Postitalon K:sta olin sitä ennen ehtinyt kaivaa kahviolueksi Humaloven Arabica Moo kahvilla maustetun milk stoutin. Ruokakauppavahvuisilla siis mennään, vaikka suklaisempaa kamaa olisi toki alkon hyllyiltä löytynyt.

Piirakka onnistui ensimmäiseksi koskaan leipomakseni melko hyvin, mitä nyt paremmin lajista perillä oleva avovaimo valitteli pohjan olleen turhan lötkö. Käytin taikinareseptiä Maku.fi:stä, mutta täytteenä oli vain tuoreita mustikoita ja hieman sokeria.


Ikävä kyllä olut, jolta odotin eniten, oli pilalla. Rousalin Nougat-olut oli ihan selkeästi hapantunut, eikä mitenkään miellyttävällä tavalla. Kirpeä brown ale ei juuri kutkuttele makuhermoja, etenkään kun sitä nougatiakaan ei sieltä löytynyt. Niinpä paritus jäi siltä osin mitättömäksi. Olut ei toiminut yksinäänkään, niin ei sitä juuri piirakka parantanut.


Toiseksi testiin Humaloven kahviolut. Voimakkaan kahvinen olut. Porterin eli stoutin ei tarvitse välttämättä olla mitään vahvaa, mutta omaan makuuni tälläinen kahvitettu kaipaisi muhkeutta taustalleen. Tällaisenaan kovin kylmän kahvin oloinen. Onneksi piirakka tykkäsi kahvista kylmänäkin. Paritus oli oikein toimiva, pullakahvia mustikkalisällä, mikäpä siinä. Toisin sanoen paritus paransi olutta, eikä piirakkakaan huonompaan suuntaan ainakaan mennyt. Avovaimo tosin valitteli yhdistelmän jälkimaussa tulevan pientä häiritsevää tervaisuutta tai lakritsia, "pastillimainen elementti", jota en itse löytänyt.


Sitten Hiiden Hulluus. Backwood Madness -elokuvan ja Nummirockin kanssa yhteistyössä tehty olut ei kyllä millään tavalla vastaa nimeään. Hyvin kesy marjainen hapanolut, jossa happamuuttakaan ei ole mitenkään ns. isolla kädellä annosteltu. Ei siinä, ihan miellyttävä, mutta mielipuolisuus on hakusessa. En odottanut tältä erityisemmin mitään, olin vähän skeptinen pullan ja happamuuden yhteistyöstä, mutta tämähän oli mainio! Mustikat niin ruuassa kuin juomassa kättelivät toisiaan kohteliaasti ja lempeästi kuin vanhat sukulaiset konsanaan. Kepeä happamuus puolestaan lätkäisi turhaa makeutta kasvoille ja leikkasi pullan läpi. Olut ja ruoka molemmat paranivat, erinomainen kombo siis.

Siinäpä elokuun kansallisruokafinalisti.

Helsingin olutbaarit, osa 13: Kampin Keskus ja lähiympäristö

$
0
0


Tapahtui kolme vuotta sitten: Sankarimme olivat tehneet juuri toisen olutbaarikierroksen tässä sarjassa ja päätyneet Kampin Keskuksen Rotterdamiin maistelemaan Brewdogin kohuttua My Name is Päivi -uutuutta.

"Eiköhän kierretä vielä Kampin Keskus?"sanoi joku.
"Siitä ei tule kuin sanomista."sanoi toinen.
"Näin on."
"Joten eiköhän."

Aivot pahimmille baarikierrosten kompastuskiville sokeina näin tehtiin. Neljä baaria lisää, hyvin lyhyin välimatkoin, tiukoilla pohjilla. Kierros jätettiin dokumentoimatta, sattuneesta syystä.

---

Mutta nyt, olemme bäk!

Vähistä jäljellä olevista kierroksista Kampin Keskus valittiin, sillä säätiedotus povasi myrskyä ja täällä siirtymät olivat lyhyitä.

Kampin Keskus lähialueineen erottui alunperin omaksi kokonaisuudekseen lähinnä sillä perusteella, että kokonainen Kamppi tuntui kovin uhkaavan kokoiselta rundilta. Itse kauppakeskuksessa on kaksi olutbaaria ja välittömästi Tennispalatsinaukion ja Salomonkadun toisella puolella pari lisää. Koska kolme vuotta sitten tehdyn Kampin kierroksen aikoihin ei ollut vielä olemassa lainkaan baaria nimeltä Ølhus København, lisättiin se näiden perään, vaikkei nyt varsinaisesti ihan Keskuksen vieressä olekaan. Joten jos tuntuu, että tästä kierroksesta puuttuu jotain olennaista, kannattaa tsekata se kierros nr.2 ensin. Viidestä kierroksen baarista kolme on vihreän kortin mestoja, joten vahvasti ketjumeininki.

Jos Kampin Keskus ei paikkana ole millään tavalla tuttu, on syytä epäillä, ettei kysyjä ole koskaan käynytkään Helsingissä, tai ainakaan keskustassa viimeiseen kymmeneen vuoteen. Siellä on kaukoliikenteen linja-autoasema ja myös Espoon seutuliikenteen laiturit ja Kampin metroasema. Samassa kompleksissa on muun ostoskeskuksen lisäksi myös ainakin oluen puolesta yksi maan parhaita ruokakauppoja, eli Kampin K-Supermarket ja ihan vierestä löytyy myös maan parhaan valikoiman Alko. Siellä on vähän kaikkea. Siellä on usein puolipakko käydä.

Noin muuten paikkana, etenkin talvisin, etenkin alakerrassa, Keskus on helvetillinen. Valtaisan vellovan ihmissaastan täyttämä ahdistava persereikä, josta haluaa mahdollisimman nopeasti ulos. Lakkaamattoman hektisyyden, kaupallisuuden ja levottomien teinilaumojen vuoksi siinä on sellaisia dystooppisen kyberpunkin varjoja. Ne ovat jänniä aina pari minuuttia kerrallaan. Siihen asti, että on pakko päästä edes hetkeksi pois. Johonkin, jossa ympäristöstä ei saa hengenahdistusta tai ei altistu nuorisosta pölähtäville hormoneille kuin passiiviselle tupakoinnille. Silloin kutsuu yleensä...

Rotterdam, Tennispalatsin Aukio 4

Virallinen Kuvaaja istuksii jo Rotterdamissa odottamassa kun saavun. Kerrankin näin päin. Önähdän jotain tervehdyksen tapaista muodon vuoksi ja menen jonottamaan olutta. Edelläni joku tyyppi tilaa pullo-olutta, jonkun sortin IPAa. Kyyppari ottaa lopuksi pullon ja kenenkään pyytämättä pyörittelee sen käsissään ja kaataa IPAan hiivasakan sekaan. Voi perkeleen helevetti. Rotterdam hei, oliko nyt ihan pakko aloittaa huonolla nuotilla? Tilaan kuukauden hanaoluen, varmuuden vuoksi.

Onneksi hanaolut oli todettu loistavaksi jo tovi takaperin. Rotterdam on yksi Elannon eli S-Ryhmän Oluthuoneista ja niiden kuukauden olut Flying Dutchmanin Gosh It's Posh Elderflower White Wine Sour on yksi parhaita hapanoluita mitä tässä hapanolut-trendin harjalla on tullut vastaan. Hämmentävän loistava tapaus. Hapanta, hedelmäistä ja valkoviiniä niin upeassa raikkaassa tasapainossa, että ei ihan heti vastaan kävele.

Niin, HOK-Elannon Oluthuonehan tämä siis. Samaa kokonaisuutta kuin skandi-Ölhusit, Kaisla, Kitty's, William K:t ja kumppanit. Tosin tämä kuuluu Ruoholahden Amsterdamin kanssa johonkin erikoiseen kahden baarin Hollanti-alaketjuun. Kummassakaan ei ole mielestäni mitään erityisen hollantilaista valikoiman puolesta, mitä nyt La Trappea ja Jopenia, ehkä joskus on ollut. Lähinnä tuulimyllyjen maa esiintyy seinille nostetussa sälässä. Kumpikin on myös selkeän meriteemaisia, mikä on tietysti luontevaa kivenheiton päässä merestä sijaitsevalle Amsterdamille tai vaikka Herttoniemen Sailor'sille, mutta kun Rotterdamista mereen on matkaa miltei kilometri niin vähän se ontuu.

Rotterdamin valikoimat ovat hanojen puolesta melko ok, pullokamaa on vähemmänlaisesti. Silti keskimääräistä paremmin varusteltu baari, Oluthuoneeksi kuitenkin heikommasta päästä. Isohko baari ja ennen kaikkea iso terassi kesäisin. Ei-anniskelu-alue-rajan toisella puolella on vielä lisäterassi, joka kai sekin on Rotterdamia, mutta lakien takia sillä on oma anniskelutiskinsä ja tuntuu siksi kokonaan eri baarilta. Ei sille terassille edes voi viedä olutta jonka ostaa varsinaisen baarin puolelta. Eli ei lasketa.

Sijainnistaan johtuen, en usko Rotiskon olevan kenenkään kotikantis, mutta varmasti sitäkin useamman afterwork-paikka. Jos joutuu tekemään työmatkansa Kampin keskuksen läpi, Rotterdam varmasti houkuttelee kovin usein. Siihen se onkin varsin toimiva mesta. Itsekin sinne päädyn pääasiassa ostoskeskuksessa muuten asioidessani.


Otan olueni ja menen kehumaan sitä Viralliselle Kuvaajalle. Kaupungissa on samaan aikaan Flow ja Worldcon. Molemmat näkyvät katukuvassa ja myös baareissa, etenkin jälkimmäinen amerikkalaisten määrässä. Keskustelu siirtyy lasien vajotessa luontevasti con-turistien kansoittamiin ratikoihin ja lopulta siihen, miten pelkkien tympeiden rapajuoppojen lisäksi juurikin ratikoissa on monesti sellaisia herkkiä ja mielenkiintoisia elämänsä sankareita. Ei ole metrossa sellaisia, busseista puhumattakaan.

Oluet loppuvat ja seuraan liittymään lupautunutta Virallista Paluumuuttajaa ei näy, joten päätämme vaihtaa baaria parikymmentä metriä eteenpäin käytävää.

Bruuveri, Fredrikinkatu 63 AB

Bruuverin ovella Virallinen Paluumuuttaja tuleekin vastaan. Hei moi, varaatsäpöydännikäydääntiskillä - koreografia hoidetaan nopeasti alta pois.

Saimaan Juomatehtaan baari, tai ainakin siihen hyvin kiinteästi liittyvä tai samaan konserniin kuuluva tai jotain. Omistussuhteiden tekninen tila tuskin kiinnostaa oikeasti ketään. Sivuillaan baari sanoo olevansa "yksityinen", mutta käytännössä Bruuveri on Saimaan baari. Bruuverihan on myös panimoravintola. Tai ainakin oli. Ulkohuone-blogissaan nykyään armottomasti revittelevä Ilkka Sysilä oli siellä aiemmin oluentekijä ja keittelikin HBF:n Vuoden Olut -kisoihin monituiset voittajaoluet Bruuverin kätköissä. Sittemmin hommassa meni niin sanotusti sukset ristiin. En oikein tiedä nykytilasta, keitteleekö Bruuverissa kukaan vakituisesti. Satunnaisia eriä kuitenkin käsittääkseni tehdään.

Baari on mukavan pimeä loukko, se kun on talon keskellä, eikä siellä varsinaisesti ole omia ikkunoita ulos lainkaan. Toiselta puolelta pääsee portaita pitkin suoraan Fredrikinkadulle ulos ja toiselta puolelta ostoskeskukseen, tosin sielläkin lähelle Fredan uloskäyntiä. Bruuveri on myös vierailun aikana lähes tyhjä. Tilaan Plevnan 67 minute IPAn, joka oli varsin passelia Plevna-laatua.

Bruuverin valikoiman vahvuus tuppasi olemaan Sysilän keittelemät tuotteet ja tietty tavallista parempi Saimaan hanavalikoima muutamine muine kotimaisine lisineen. Samoilla linjoilla jatketaan, lukuunottamatta niitä tuoreita takahuoneessa keitettyjä ipoja, joten huonompaan suuntaan on menty. Pullovalikoima on hillitty. Ravintola tarjoilee myös lounasta ja no-nonsense pubiruokaa.

Pöydästämme näkyy ostarin läpi ulos. Kaikki mediat olivat valuneet myrskykiimassaan kaikkia mahdollisia eritteitä viimeisen pari päivää ja vähän jännittää, että milloin se tuhohirveys nyt iskee. Ulkona ei edes sada, mutta ilma on ollut aivan saatanallisen painostava koko päivän. Se tuntuu sisällä asti. Keskustelemme kai intialaisesta ja aasialaisesta ruuasta, mutta en kyllä muista miksi.

Seuraava siirtymä vaatii ulkona kävelemistä. Vaihdamme hyvän sään aikaan.

William K. Tennispalatsi, Fredrikinkatu 65

Menen varaamaan pöytää, muut tiskille. Pyydän Virallista Kuvaajaa ostamaan jonkun oluen ja tuomaan sen pöytään kertomatta mikä se on. Olen näet harkinnut BJCP:n sertifikaattia, ja sokkomaistaminen on hauskin tapa "treenata". "Mut älä mitään outoa marjajuttua tuo, ei niistä ota pirukaan tolkkua" sanon.

Tiskiltä kuuluu räkäistä naureskelua. Epäilen pahinta. Kohta saan kupin eteeni. Virallinen Kuvaaja ilmoittaa, että juttuun pitää sitten mainita, miten oli mukava mies tiskin takana. Heti kuulemma tuli kotoinen olo. Okei. Mainittu on.

Tämä on Helsingin kierrosten viimeinen William K. (Espoossa toki on vielä pari lisää) On hankala keksiä enää mitään sanottavaa konseptista. Jossain välissä viimeisten vuosien aikana pöytiä koristaneet matot ovat hävinneet, mutta muuten tumma puu ja lämminhenkinen pubitunnelma näissä edelleen vallitsee. Sellaisia kuin ketjupaikat tuppaavat olemaan eli yllätyksettömiä, vähän jopa tylsiä, mutta toisaalta varmoja valintoja kun kerran hyväksi havaitsee. Annankadun WK:n muutettua omistajaansa, jäljelle jäi kolme WK:ta Helsinkiin. Tennarin WK on enemmän Mannerheimintien kaltainen intiimimpi tila kuin Kurvin meluisa sali. Sijainti on yhteen asiaan ylivoimainen. Nimittäin jos tennarin leffaliput varaa, ne pitää lunastaa tunti ennen elokuvaa. Silloin on hyvä pistäytyä tässä odottelemassa leffan alkua.

Ukkelit tulevat pöytään ja virnuilevat. Arvuutan olutta hetkisen ja päädyn epäröiden witbierin kannalle. Kyseessä on Malmgårdin Proto #14, metsämarjoilla maustettu wit. Sen sitä kai saa mitä ei tilaa. Eipä siinä, hyvä olut ja marjaisuuskin on hillittyä.

Ulkona alkaa vihmoa vettä erikoisesti. Sitä tulee helvetin kovaa ja oudosti tuulessa heitellen. Salamat iskevät, jyrisee. No nyt. Nyt se myrsky tuli. Katsomme myräkän etenemistä hetkisen ikkunoista. Valotkin vähän välähtelevät salamoinnin lomassa.

"No ei tonne kyllä viitsi lähteä."
"Otetaan siis toiset."

Otetaan toiset. Vierailu venyy niin pitkäksi, ettei edes kuvia muisteta ottaa. Myräkkä tyyntyy nopeasti, mutta epäilys sateen paluusta kalvaa seuruetta. Yritän tuopposten ajan vakuuttaa kanssajuomareita, että kyllä Tennispalatsista pääsee näppärästi koko matkan Teerenpeliin katoksen alla.

Eivät usko.

Teerenpeli, Olavinkatu 2

Tennispalatsista pääsee näppärästi koko matkan Teerenpeliin katoksen alla. Okei, välillä on puolen metrin rakoja, mutta pääsee. Emme silti tarvitse katoksia, sillä ehkä varttitunnin heilunut myrsky on tiessään ja ilma on taas tyyni ja sateeton. Tunnemme olomme vähän huijatuksi median taholta. Tässäkö tämä suurmyrsky nyt oli? Fake news!

Narinkkatorin kulmilla olevassa Teerenpelissä onkin paljon enemmän porukkaa kuin William K:ssa. Paikassa on hauska sisäpihaterassi ja suhteellisen viihtyisä yläkerta, mutta en viitsi edes yrittää sinne. Menen varaamaan pöytää alakerrasta. Baarissa on helvetillisen kuuma. Viereisessä pöydässä puhutaan kiivaasti englanniksi scifistä tai peleistä tai tv-sarjoista tai mahdollisesti scifi-tv-sarja-peleistä. Tänne ne Worldconin osallistujat ovat siis tiensä löytäneet.

Mietin suhdettani Teerenpeliin. Kuten Kluuvin kierroksella mainitsin, olen pitänyt Teerenpeliä aina oluiltaan ja fiilikseltään logoja myöten jotenkin hyvin kliinisen kulmikkaana. Periaatteessa tämä Narinkkatorin kulmalla oleva baari, jossa muuten on myös pieni panimo, on varsin pätevä. Teerenpelin sinällään moitteettomia oluita on hanoissa paljon ja muutakin valikoimaa jonkun verran. Sijainti on keskeinen. Jotenkin se ei vain koskaan ole kutsunut ja hyvin harvoin tulee paikalle eksyttyä. Liian kulmikas, liian eleetön, liian moderni, liian... hotellin baari. Siinä ei oikein ole elettyä tunnelmaa. "People want nostalgia!"älähtää naapuripöydän miekkonen kuin tilauksesta. Preach, brother!

Jotenkin baaria on kuitenkin kai uusittu viime vuosina. Siellä on vähän lämpimämpiä elementtejä hengittämässä ja tuntuu paljon mukavammalta kuin ennen. En ehdi jatkamaan puusilmäistä introspektiota kun Viralliset palaavat tiskiltä. Tällä kertää saan ei-maustettuna sokko-oluena mango-maustetun Thornbridgen Halcyonin. Tunnistan sen sentään IPAn suuntaiseksi. Keskustelemme jostain mistä ei jälkikäteen saa selvää aivojen huminan seasta, sekä Puhoksen ostoskeskuksesta. Ai miksi Puhoksen ostoskeskuksesta? Samasta syystä miksi mistään yleensäkään keskustellaan: Koska olemme baarissa.

Myrskyn jälkitila ja ihmisten paljous tekevät Teerenpelistä niin hiottavan pätsin, ettei siellä viitsi istua kovin kauan. Vierailu on niin pikainen, ettei edes kuvia muisteta ottaa. Siirrymme illan viimeiseen pisteeseen.

Ølhus København, Kalevankatu 3

Kun Oluthuoneiden tsekkipaikat muuttuivat pohjoismaiden pääkaupunkien mukaan teemoitetuiksi pari vuotta sitten, Kööpenhaminan teemabaari poikkesi joukosta siinä, että se oli kokonaan uusi baari. Sijainti on ensiluokkainen mitä keskustan baareihin tulee. Kalevankadun ja Yrjönkadun kulmassa, siinä Stockmannia vastapäätä kun Mannerheimintieltä ylös noustaan. Kalevankadun tällä pätkällä on monta muutakin suosittua menomestaa. Olutbaareista Willi Wäinö on kirjaimellisesti tuopinheittämän päässä toisella puolen katua. Vieressä legendaarinen taitelijaravintola Kosmos ja nurkan takana Hotelli Torni. Eipä tämä paljon ytimemmässä voi olla.

Tanska on tietysti pohjoismaisen olutskenen ykkösmaa ja edelläkävijä, niin onhan se luontevaa tehdä lippulaiva-Ølhusista (?) Kööpenhamina. Ohitamme sateen raiskaaman terassin ja astumme baariin itseensä. Se on ihan kiva. Samat ketjuominaisuudet kuin William K:ssa tuli mainittua. Sisustuksessa on muiden Ølhusien tapaan teemamaahan liittyvää kuvitusta ja sälää, kuten legoja. Valikoima on varsin hyvä, erityisen pohjoismaiskeskittynyt tietenkin, kuten nimi velvoittaa. Ottamani Oppigårdsin Thurbo Stout on tosin Ruotsista. Eipä se erinomaista stoutia huononna.

Baarissa on erikoisuutena Kalevankadun puolella tiskimalliset ikkunapöydät, joissa istutaan katse kadulle päin. Siitä voi ahdistavasti kyylätä ohikulkevaa kansaa tai terassilla notkujia. Vanhana kyylänä arvostan.

Internetistä alkaa sadella tietoja myrskyn seurauksista. Ilmeisesti jos olisimme lähteneet keskustan sijasta Käpylään olisimme esim. kuolleet kaatuvien puiden alle. Flow on suljettu ja esiintyjiä peruttu (myöhemmin festari jatkoi). Hihittelemme baarin lämmössä, täällä kun ei huono sää haittaa, lähinnä se ehostaa tunnelmaa. Siinäpä baarien nerous.

Paikalle valuu myös Virallinen Baarireservi jostain Kallion kaduilta. Juttu luistaa. Otamme toiset, mahdollisesti neljännetkin.

"Kampin Keskus", kysyn jossain vaiheessa, "mitä siitä nyt baarikierroksena sanotaan?"
"Ihan kiva, mutta ei tänne varta vasten tulisi."
"Vaarallinen." 
"Liian lyhyet välimatkat."

Tyydyn tähän. Seuraamme haltioituneena kuinka Sodoman mustuus nousee myrskyn jälkeiselle taivaalle, ihmisiin ja meihin.

Ommegang Three Philosophers

$
0
0

Three Philosophers
Brewery Ommegang, USA
Quadrupel, 9,7%, 

Ommegang on New Yorkin osavaltiossa vaikuttava maineikas belgioluisiin erikoistunut panimo. Panimo on jo parikymmentä vuotta vanha. Tätä nykyä kun on USAssa lähemmäs viisinkertainen määrä panimoita kuin Ommegangin aloittaessa, voi panimoa sanoa suorastaan vanhaksi.

Toisin kuin moni muu Belgiasta inspiraationsa saanut amerikkalainen moderni panimo, Ommegang on pysynyt vahvasti belgityyleissä kiinni ja niillä maineensa kasannut. Hemmetti, panimolla ei ole perusoluissaan edes IPAa! On arvostettava tyylipuhdasta linjanpitoa. Etenkin siksi, että belgityylit matkustavat vähän paremmin kuin jenkeille tyypillisemmät humalapommit. Lisäksi Ommegang on saanut mainetta myös tekemällä Game of Thrones -tv-sarjalle viralliset oluet*.

Tilasin muutamia Ommegangeja kesän alussa netistä. Hennepin-saisonin niistä ehdin maistaa aiemmin ja se oli melko tyylipuhdas raikas saison. Erittäin hyvä, mutta toisaalta lähempää Belgiasta saa lukuisia parempia. Atlantin yli haettassa toivoisi oluen olevan jotain vielä hieman parempaa tai uniikimpaa. Sitä oli lupa odottaa tältä Three Philosopherilta.

Miltei kymmenprosenttinen vahva tumma belgi, eli ns. quadrupel. Tyylissä on tietysti melko jäätävän maineikkaita tuotoksia Belgiastakin, esim. sellaiset "kaikkien aikojen paras olut" -listojen vakioputelit kuin Rochefort 10, Westvleteren 12 ja St. Bernardus Abt 12. Jotain ihmeellistä tältä saisi odottaa. Ommegang tykkää maustaa oluitaan ja erikoisuutena tähänkin olueen on sekoitettu maustetta toisen oluen muodossa. Eli hiven Liefmans-panimon Kriekiä**, hapanta kirsikkaolutta. Etiketin mukaan sitä on 2% kokonaisuudesta.

Otin pullon kesälomalle mukaan ja odottelin oikeaa hetkeä sen nauttimiseen. Sellainen löytyi kun viileähkö, vähän sateinen kesäpäivä kääntyi kerrankin hieman lämpimään ja puolipilviseen iltaan.

Menin laiturille, kaadoin oluen autenttiseen fanta-lasiin (yllättävän hyvä paremman puutteessa) ja istahdin nojailemaan katse järvelle. Luonto oli iltasyönnillä. Salakat väreilyttivät pintaa jatkuvasti. Pääskyset kaartelivat pinnan yläpuolella hotkien hyttysiä, muut linnut pitivät viserrystalkoita pitkin rantoja ja välillä rinteessä hevonen hirnui iltakaurojensa perään. Nyt olisi oluthetki kohdallaan.

Ruskea, punaiseen vivahtava olut kauniilla vaalealla vaahdolla. Tuoksu on upea. Nahkaa, tammea, kirsikkaa, rusinoita, hedelmiä, fariinisokeria, ylikypsiä omenoita. Vaikka mitä, tasoja riittää ja joka nuuhkaisulla löytyy lisää. Lupaili erinomaista.

Jossain polski lapsen kokoinen hauki. Tai piisami, mitä näitä kaloja nyt on.

Sokerisen tahmainen olut suussa, mutta silti kevyt, sillä terävästi poreileva hiilihappoisuus tasoittaa tuntumaa. Helposti juotava.  Maussa on kaikkea mitä tuoksussakin. Tummia rusinaisia hedelmiä ensisijassa, syvyyttä antavaa nahkaisuutta seurana, monimuotoista mausteisuutta pullahtelee sekaan tuomaan sivujuonteita. Neilikkaa eritoten. Kirsikka on taustatukena ja tuo kokonaisuuteen erinomaisesti toimivan, yksilöllisen vivahteen. Makeanpuoleinen, mutta lopuksi tulee juuri tarpeeksi katkeroa puhdistamaan suuta, ettei makeus jää sinne ällöksi tahmaksi. Mahtava tasapaino eri elementtien kesken, upea olut.

Alkoholi lämmitti kurkunpäätä kevyesti. Lopetin turhan ajattelemisen ja keskityin nautiskelemaan. Olut on subjektiivinen kokemus ja sitoutuu vahvasti aina paikkaan ja aikaan, tasapainottavasti. Upea olut parantaa huonon hetken siedettäväksi ja kun paikka ja aika ovat upeita, keskinkertainenkin olut on hyvää.

Sitten kun kaikki kolme ovat upeita... noh, se on filosofien juttuja se.

*Krhm. Näin sekä kirjasarjan, että tv-sarjan suurena fanina, jos nyt pliiis näitä joku onnistuisi tuomaan Suomeenkin? Edes viimeisen kauden kunniaksi ensi vuonna? Kunhan hinta ei ole iron price niin pakkohankinta, kun panimokin on näin kova.

*Huom. ei kriek lambicia. Liefmans ei ole lambic-valmistaja.

Uutta olutta: Sonnisaari Kojamo ja Sinebrychoff Olutmestarin Schwarz-Weizen

$
0
0
Oli kaksi olutlanseerausta peräkkäisinä päivinä. Tavallisen laiska bloggari saisi kahden postauksen verran juttua, mutta Tuopillisessa ollaan niin laiskoja, että menee kerralla.

Torstaina piäkaupunniin oltiin tultu Oulusta.

Oluentekijä ja hyväntekijä.
Taustalla satunnainen curling-mestari.

Oululainen Sonnisaari pisti hynttyyt yhteen Suomen Vapaa-ajan Kalastajien Keskusjärjestön kanssa ja teki hyväntekeväisyysoluen nimeltä Kojamo. Bloggaria sun muuta renttua oli kutsuttu Löyly-sauna/ravintolaan lanseeraukseen. Löylyn julkimo-keulakuva Jasper Pääkkönen on tietty tunnettu kovana kalamiehenä ja kalansuojelun puolestapuhujana niin paikka selittyy sillä.

Panimon oluentekijä Timo Kanniainen kertoili taustoja. Kalastus on ollut miehelle rakas harrastus ja jo kotioluita tehdessään oli kaverit Utsjoella pyydelleet, että teepä lohiolut. Niinpä oli luontevaa kehitellä olut nyt ihan kaupallisellakin panimolla. Maallikolle kummallisen kuuloinen nimihän tarkoittaa sellaista isoa uroslohta.

Koska kyseessä on hyväntekeväisyyshomma, niin sananen kohteesta, jota Vapaa-Ajan Kalastajien Olli Saari avasi. Koolla on väliä -kampanja siis kannustaa kalastajia vastuulliseen kalastamiseen. Että se saalis riittää mitä syödään, ja alamittoja ja muita ohjeistuksia kunnioitetaan. Koska en mitään kalastuksesta ymmärrä, suosittelen siimasaalistajia käymään kampanjan sivuilla tutustumassa asiaan tarkemmin ja sitoutumassa kampanjan arvoihin.  En siis ole itse minkään sortin kalamies, mutta sen verran ovat kalastavat kaverit kalansuojelusta saarnanneet, että ymmärrän yskän. Kannatettava projekti kaikin puolin. Kaiken maailman ryöstökalastus ja luontoa kunnioittamaton urpoilu saisi luvan jäädä menneisyyteen ja siellä urpojen keskenkasvuisissa päissäkin ihan vain haaveilun tasolle. Luulisi olevan kaikkien etu jos kalakannat saadaan taas kasvuun.

Olut liittyy tähän niin, että jokaisesta pullosta menee 10 senttiä kampanjan hyväksi. Olutta tulee myyntiin Helsingissä baareihin ja sitten Alkoon, kunhan puljahtaa pitkäripaisen prosessin läpi. Kymmenestä sentistä ei Sonnisaaren kokoisen panimon keitoilla mikään mahdoton rikkaus tietysti avaudu, mutta näkyvyys ja ajatus lie silti tärkeämpää kuin silkka mammona. Niin, että menkää nyt kalamiehet sitoutumaan.


Mutta entä se olut? Timo kertoi, että savuinen tasapainoinen ja maltainen, juotava porter oli ideana ja sellainenhan toki ainakin savu- tai loimulohen kanssa  pärjännee. Millekään kevyemmälle kalalle en välttämättä ottaisi. Yksi ajatus oli, että savuisuuden kautta tulisi ne kalareissujen nuotiofiilikset myös pintaan. Mallaspohjassa oli kahdeksan eri mallasta, jota Kanniainen päivitteli hyvinkin epätyypillisen monimutkaiseksi itselleen. Weyermannin pyökkisavumallasta satsista 15%.

Sonnisaari on tämän hetken pienpanimoista tasoltaan yksi kovimpia. Ei ole virheellistä kamaa tullut vastaan ja jotkut oluista ovat olleet suorastaan helvetillisen loistavia. Moni on arvostanut Sonnisaaren humaloidumpia tuotteita, mutta itselleni eritoten Muuli ja Aasi -stoutit ovat kolahtaneet erityisen hyvin. Odotukset savuporterista olivat siis korkealla.

Kojamo on pehmeän samettinen, vahvuisekseen (6,7%) upean juotava porter. Voimakkaan maltainen, lakritsinen setti, jossa savuisuus on selvästi läsnä, mutta silti jää enemmänkin tukevaksi elementiksi. Jos savuisuutta lisäisi reilusti, oltaisiin sellaisessa Alaskan Smoked Porter -fiiliksessä. Hienosti tasapainossa ja ottaen huomioon voimakkaan maun ja suht tuhdit voltit, niin juotavuus on huolestuttavan hyvä. Pelottavan helposti pari pulloa veteli ja kolmattakin harkitsi. Hieno olut, ehdottomasti suositukset.

Vähän tilaisuudessa jo povailtiin, tulisiko kalaoluesta jopa vuosittainen traditio. Miksipä ei, kyllä mulle käy jos ne tätä tasoa ovat, vaikka kelailenkin lähinnä päässäni.

----


Seuraavana päivänä oli sitten hivenen isomman panimon lanseeraus Teerenpelissä. Niin siis ei piskuisen Teerenpelin vaan maan suurimman eli Sinebrychoffin. Viime vuonna oli ainakin toistaiseksi viimeinen Koffin Olutmestari-kilpailu. Voittajaksi selviytynyt oluenkaatajahan saa tehtailla Koffilla oluen. Viime vuonna kisan voitti Miika Korpela ja Miika on Kampin Teerenpelin henkilökuntaa, joten siitä sijainti.

Tyyliksi oli valikoitunut saksalainen tumma vehnäolut dunkel weisse, joka oli sitten keksitty nimetä nimellä "Schwarz-Weizen" eli musta vehnä. Hetken sen vuoksi mietin onko kyseessä joku schwarzbier-weissbier hybridi, mutta lasista paljastui melko tavanomainen dunkel weisse.

Olut on toki niin tumma, että schwarz-sana on miltei oikeutettu. Hedelmäinen, vähän banaaninenkin vehnäoluen tuoksu, seassa hieman karamellisuutta ja hieman nokista paahdettakin. Melko kova ja ohut ja suhteellisen makea kokonaisuus. Helposti juotava, maussa on jopa sellaisen tummemman weisse-klassikon kuin Aventinuksen henkeä, mutta maitokauppavolttien takia juttu on kovin löysällä vaihteella ajavaa ja lässähtää vähän kasaan. Virheetön, mutta vähän sieluton myös. Ruokaoluena sopivan mausteisen kanasalaatin tai jonkun sellaisen kanssa voi olla varsin erinomainenkin.

Vaikka tämä on mahdollisesti viimeinen Olutmestarin olut, tämä on ensimmäinen kerta kun Olutmestarin olutta tehdään hanojen lisäksi pulloon. Koska kyseessä on Koff, olutta on luultavasti kohtsillään saatavilla suurin piirtein kaikkialta.

Carnegie Porter - vertikaalimaistinki

$
0
0


Carnegie Porter on ruotsalainen klassikko. Itse asiassa maan vanhin tuotemerkki. Parisataa vuotta sitten Göteborgissa David Carnegie -niminen skotti oli ostanut paikallisen porter-panimon ja siksipä kovin anglo-saksinen nimi tuotteella. Porterhan oli aikansa hittityyli, etenkin briteissä. Nykyään oluen omistaa tietenkin jättipanimo, Carlsberg.

Porterista löytyy folköl-vahvuinen (3,5%) vesitetty versio länsinaapurin kaupoista ja sitten Systeemistä tämä vahvempi Stark Porter. Mikään imperial porter tämä ei kuitenkaan ole, vaan miedohko 5,5% olut. Baltic porteriksi kai tätä silti voisi kutsua. Hiiva on pintahiivaa. Tietynlaista pohjoismaista hengenheimolaisuutta Koffin Porterin kanssa tästä aistin, vaikka Koffin tuotos onkin paljon nuorempi. Michael Jackson -vainaan kirjassa osataan kertoa faktoidina, että kuten montaa muutakin porteria, myös Carnegieta on määrätty lääkkeeksi imettäville äideille. Kuulemma pitäisi keltuainen sekoittaa oluseen silloin. Jäi nyt tekemättä.

Mietouden vuoksi ei heti olettaisi, että tämmöinen porter kovin hyvin ikääntyisi. Nyrkkisääntönä en yleensä kypsyttele mitään alle 7 prosenttista, paitsi jotain hapanoluita, koska harvoin niin miedot paranevat vuosien mittaan. Carnegie-pulloissa kuitenkin mainitaan vuosi melko isosti ja oluella on maine hyvin ja pitkään kypsyvänä.

Entinen työkaveri, pitkän linjan olutharrastaja, olikin näitä hamstrannut vaikka kuinka monelta vuodelta. Vertikaalimaistelusta, eli vuosikertojen vertailusta oli ollut puhetta jo vuosia sitten, mutta nyt viimein saatiin asia hoidettua. Aikaa oli vähän naftisti, joten rajattiin neljään puteliin. Kahteen nuorempaan eli viime vuotiseen (kai vielä uusin vuosikerta) ja vuotta vanhempaan 2015 -malliin. Sitten hypättiin ajassa useampi vuosi 2008 asti ja sitten vielä viisi vuotta lisää 2003 asti.

Vähän jännitti. Jo pelkästään 9-vuotias porter voi olla parhaat päivänsä nähnyt ja 14-vuotias alkaa olla jo niin vanha, että äärimmäisen harva olut hyötyy moisesta säilyttelystä. Tai näin olen kuullut, harvemminpa tälläisia pääsee oikeasti juomaan. Omassa "kellarissakaan" ei ole vielä yli kuutta vuotta päässyt mikään olut homehtumaan. Olen juonut ainoastaan kerran tuota vanhempaa olutta ja se oli pääosin negatiivinen kokemus. Säilytys näillä ei kuulemma ollut ollut aivan koko ajan stabiilissa lämpötilassa, joten vuosiin voi pistää vielä plussat päälle.

Testaillaan.

2016
Carnegie on ohuehko, vähän kovahko baltic porter. Tuoksussa selkeä paahde ja oikein mukava lakritsinen kulma maussa. Melko päälleliimatun sokerinen fiilis loppumaussa, joka vähän lässäyttää kokonaisvaikutelmaa. Ihan maukas, mutta en välttämättä nostaisi mihinkään lajinsa kruununjalokiviin.

2015
Jo vuosi on tehnyt ihmeitä. Sokerisuus on taittunut alaspäin, paahteisuus on pehmennyt myös. Muutenkin oluessa on pehmeämpi ja samettisempi fiilis. Maut hyvin pitkälti samoja. Taustalla on hyvin kevyesti maakellarifiilistä, sellaista multaista tunkkaisuutta. Se on onneksi niin mietoa, että kokonaisuutena voi sanoa tämän olevan silti selvästi parempi kuin ensimmäinen.

2008
Huh. Jo tuoksussa pyörähtää ihan eri meininki kuin aiemmissa. Paahde on muokkautunut enempi nahkaisuudeksi, pussitupakaksi. Lakritsisuus on voimistunut ja kasvattanut seurakseen todella toimivan lääkemäisen elementin. Se pyörähtää suussa yllättäen, ikään kuin ensimmäisen maun jo loputtua, mutta ennen jälkimaun alkua. Kevyt sokerinen fiilis edelleen loppumaussa, mutta selvästi miedompana. Pelkäämääni multakellaria ei ole tässä yksilössä lainkaan. Hienosti kypsynyt tuotos! Selvästi nelikon paras.

2003
Nuuhkaisemalla on jo selvää, että nyt on menty liian pitkälle. Multakellaria on paljon, oksidaatio on lässäyttänyt oluen kovin pahviseksi, eivätkä muut elementit jaksa taistella niitä vastaan. Lopputuloksena hyvin hyvin tunkkainen olut, joka on taittunut makunsa puolesta mitättömään.

Suurkiitos Jermulle maistelusta, harvoin tällaisia pääsee tosiaan kokeilemaan!
---
Kuva: Jermu Pöllänen

Tutustutaan Tyyleihin! - Vuorossa: Vaalea Kansainyhteisön olut

$
0
0
Taas tyyleihin tutustumista BJCP:n oppaan mukaan. Nyt vuorossa pykälä 12, joka on hupaisasti nimetty "Pale Commonwealth Beer". Luultavasti sen vuoksi, ettei ole muuta keksitty. Kyseessä on brittiläiseen perinteeseen liittyviä keskivahvoja oluita, jotka eivät oikein istu bittereihin (pykälä 11), eivätkä myöskään tummempiin (13, 16) tai vahvempiin (17), tai skotlantilaisiin (15) tai irlantilaisiin (16) aleihin ja kun yksi sattuu olemaan Australiasta niin onpahan sitten keksitty, että Kansainyhteisön oluitahan nämä.

Eli virallisesti:

12. Vaalea Kansainyhteisön olut
Tässä kategoriassa ovat vaaleat, keskivahvat, humalavoittoiset katkerat alet entisen Britti-Imperiumin alueelta.

Heh, "entisen Britti-Imperiumin alueelta". Eli Australiasta ja Englannista. IPAkin kun tehtiin Englannissa ja vain vietiin Intiaan.

Itselleni mieluisia tyylejä nämä, kuten oikeastaan kaikki britit. Erityisesti brittiläisestä golden alesta on hekumallisia muistoja. Irlannissa asuessa löysin kaupasta Hop Back Summer Lightningia ja oli niin suun myötäistä, että pidän vieläkin yhtenä lempioluistani vaikken ole varmaan seitsemään vuoteen juonut. Kyseessähän on myös 12A -tyylin yksi maineikkaimpia. Vaikka tyyliin sujahtavia oluita on varmasti tehty jo 1800-luvun puolella, on se suosionsa kerännyt vasta myöhemmin. Niinpä tyylinä se on periaatteessa aika moderni, noussut kilpailemaan vaaleiden lagereiden kanssa. Eli hyvin vaalea ja kepeä yleensä ja toimii kesällä. Siksipä tunnetaan myös nimellä summer ale. Joskus myös blonde ale. Golden ale on kuitenkin nähdäkseni selvästi vakiintuneempi, ikävä kyllä. Englanninkielisillä termeillä kun näihin tyyleihin yleensä viitataan, niin ne muut kuin summer ale menevät joskus sekaisin belgialaisen golden alen ja blonde alen kanssa.

Katsotaanpa mitä amerikan nörtti asiasta sanoo:

12A. Brittiläinen Kultainen Ale (British Golden Ale)
Yleisvaikutelma: Humalavoittoinen, keskivahva tai kohtuullisen vahva vaalea bitter. Juotavuus ja raikas olemus ovat kriittisiä osia tyylissä.

Aromi: Humalan tuoksu vaihtelee kohtuullisen matalasta kohtuullisen voimakkaaseen ja voi käyttää mitä tahansa humalalajikkeita. Kukkaiset, yrttiset tai maanläheiset englantilaiset humalat ja amerikkalaiset sitruksiset humalat ovat yleisimpiä. Usein käytetään vain yhtä humalalajiketta (single hop). Vähän tai ei lainkaan maltaan aromia, ei karamellia. Hedelmäisyyttä keskimatalasta matalaan, humaloista ei estereistä. Vähän tai ei lainkaan diasetyyliä.

Ulkonäkö: Oljenkeltaisesta kultaiseen vaihteleva väri. Hyvä tai kristallinkirkas kirkkaus. Pieni tai kohtalainen valkoinen vaahtokukka. Pieni vaahto hyväksytään mikäli hiilihappoisuuskin on matala.

Maku: Keskiverto tai kohtuullisen vahva katkeruus. Humalan maku on maltillinen tai kohtuullisen voimakas, minkä tahansa humalalajikkeen mukainen, tosin sitruksiset maut ovat yhä tavallisempia. Keskimatalasta matalaan vaihteleva maltaan luonne, yleensä leipäinen ehkä kevyellä keksisyydellä. Karamellin makuja ei yleensä ole. Vähän tai ei lainkaan diasetyyliä. Humalan katkeruus ja maku tulisi olla korostunut. Keskimatalat tai matalat esterit. Puolikuivasta kuivaan vaihteleva loppumaku. Katkeruus kasvaa alkoholimäärän mukaan, mutta on aina tasapainossa.

Suutuntuma: Kevyt tai kohtalainen runko. Kevyestä kohtuulliseen vaihteleva hiilihappoisuus hanatuotteissa, pullotetut kaupalliset versiot ovat hapokkaampia. Vahvemmissa versioissa voi olla alkoholin lämpöä, mutta sen ei tulisi olla liian voimakasta.

Kommentteja: Runsaasti humaloitu juomaolut, jossa korostuu humaloiden esiintuonti. Tarjoillaan kylmempänä kuin perinteiset bitterit. Tyyli oli tarkoitettu alunperin raikkaaksi kesäolueksi, mutta nykyään tarjolla usein vuoden ympäri. Aikasimmat versiot käyttivät englantilaisia humaloitua, nykyään yhä enemmän sitruksia amerikkalaisia. Kultaisia Aleja (golden ale) kutsutaan myös kultaisiksi bittereiksi (golden bitter), kesäaleksi (summer ale) tai brittiläisiksi blonde aleiksi (british blonde ale). Tarjoillaan caskista, kegistä ja pullosta.

Historia: Modernit kultaiset alet kehitettiin Englannissa vahvasti markkinoituja lagereita vastaan. Vaikka on vaikea tunnistaa tyylin ensimmäistä, Hop Backin Summer Lightningia vuodelta 1986 pidetään oluena, joka nosti tyylin suosioon.

Tyypilliset aineosat: Vaaleat pale ale tai lager maltaat toimivat tyhjänä kankaana humaloille. Voi käyttää sokeri- tai maissilisää tai vehnää. Englantilaiset humalat ovat yleisiä, mutta sitruksiset amerikkalaiset kasvattavat suosiotaan. Melko puhtaasti käyvä brittihiiva.

Tyylivertailua: Lähimpänä American Pale Alea kuin mitään muuta, mutta yleensä miedompi ja käyttää brittiläisiä aineksia. Ei karamellia ja vähemmän estereitä brittiläisiin bittereihin ja pale aleihin verrattuna. Kuiva kuten bitterit, mutta vähemmän maltaan luonnetta tukemassa humaloita, jolloin tasapaino on erilainen. Usein käytetään amerikkalaisia humalia enemmän kuin muissa moderneissa brittityyleissä.

Numerot:
OG: 1.038 – 1.053
IBU: 20 – 45
FG: 1.006 – 1.012
SRM: 2 – 6
ABV: 3.8 – 5.0%

Kaupallisia esimerkkejä: Crouch Vale Brewers Gold, Fuller's Discovery, Golden Hill Exmoor Gold, Hop Back Summer Lightning, Kelham Island Pale Rider, Morland Old Golden Hen, Oakham JHB



Tarkoitushan on maistaa tyylin klassikko. Ilmiselvin olisi tuo Summer Lightning, mutta sitä ei kaupasta löydy, kun vahvuutta on liikaa ja Alkossakaan sitä ei ole. Oppaan listasta Fuller's Discovery on jo kuopattu, mutta korvaaja Oliver's Islandia löytyy kaupoista.

Paitsi, että nyt juuri etsiessäni en sitten sitä Oliver's Islandia löytänyt, mutta Alkosta onneksi löytyi Shepherd Neamen Brilliant Ale, joka sattuu tyyliin melko hyvin. Olut kuuluu Neamen Classic Collection sarjaan ja oluen väitetään olevan 1800-luvulta asti, yli sata vuotta ennen varsinaista tyylin kehittymistä. Tosin reseptiä on viritetty amerikkalaisella Cascade-humalallakin, joten vähän markkinapuheiksi laskisin. Sen verran hyvin olut muilta ominaisuuksiltaan tuntuu istuvan Summer Lightningin ja kumppanien viereen. Hivenen vahva (5,6%) tyylimäärittelyyn nähden tosin.

Tuoksun puolesta Brilliant Ale on kukkainen, hyvin tyypillinen Neamen tuoksu itse asiassa. Panimo tykkää käyttää paikallisia humalia. Niinpä "Kentish hops" ja talon hiiva tuovat moneen panimon olueen paljon samanlaista henkeä. Niin tähänkin. Vähän diasetyyliä, hiivan kautta hedelmäisyyttä.

Ulkonäkö on sopiva. Kultainen, hyvin kirkas, vaahto kohdallaan. Maun puolesta maltaisuus on altavastaajana, ei pääse juurikaan esiin. Jonkun verran keksistä makeutta. Humalointi kohtuullisen hyvä katkeroltaan. Katkero nousee suht hitaasti vasta jälkimakuun ja tuntuu siellä. Maun puolesta humala on vähän yrttinen, puskainen. Hunajaisuutta myös. Suutuntumalta ei varsinaisesti kevyt, muttei mikään järin muhkeakaan. Siinä se ylimääräinen vahvuus näkyy. Juotava silti. Hiilihapot suht miedot.

Sopii kyllä esimerkiksi tyylistä oikein hyvin, vahvuudestaan huolimatta.
...
Sitten mennään toispuolen palloo. Australia tunnetaan lähinnä lagereistaan ja siitä, että siellä olut kuulemma tarjotaan aivan hyytävän jääkylmänä. Tai niin kertoi Pete Brown. Ilmaston huomioonottaen ymmärrettävää, mutta onhan se vähän kuin jäävettä joisi. Maailmalla tunnetuin australialainen oluenkaltainen tuote on valtavasti markkinoitu Foster's. Itselläni on Foster'siin erittäin lämmin viha-viha-suhde. Objektiivisesti arvellenhan kyseessä on ihan vain peruslager, mutta subjektiivisesti arvellen otan mielummin vatsataudin kuin tuopin Foster'sia (vaikka lopputulos onkin luultavasti aika samankaltainen). Australiassahan ko. lientä ei kuulemma juuri näe. Kuulostaa paratiisilta.

Mutta se lagerista. Australiassa on myös perinteikäs panimo Cooper's joka tekee vallan mainioita ei-lager-oluita. Niistä vaaleat, eli Pale ja Sparkling Ale, ovat pohjana tälle 12B -tyylille. Oikeastaan tähän mennessä ei ole vielä tullut oppaassa vastaan tyyliä, joka pohjautuisi näin minimaaliseen määrään kaupallisia tuotteita. Opas ei itsekään osaa nimetä mitään muita kuin Coopersin tuotteet. Tyylin nimikin on oikeastaan otettu suoraan Sparkling Alelta. Oma tyyli niille tuntui liioittelulta.

Katsotaanpa lähemmin:

12B. Australialainen poreileva ale (Australian Sparkling Ale)

Yleisvaikutelma: Pehmeä ja tasapainoinen, kaikki komponentit yhdistyvät toisiinsa samankaltaisilla vahvuuksilla. Maltillisia makuja, jotka esittelevät australialaisia ainesosia. Suuri makuskaala. Erittäin juotava, kuumaan ilmanalaan sopiva. Nojaa hiivan luonteeseen.

Aromi: Melko pehmeä, puhdas aromi, jossa tasapainoinen seos estereitä, humalaa, mallasta ja hiivaa - kaikki maltillisesta mietoon vahvuudeltaan. Esterit ovat tyypillisesti päärynää tai omenaa, mahdollisesti miedolla banaanin sävyllä (vapaaehtoista). Humalat ovat maanläheisiä, yrttisiä tai voivat esitellä luonteenomaista raudankaltaista Pride of Ringwood -lajikkeen tuoksua. Mallas voi vaihdella neutraalin viljaisesta kohtalaisen makeaan tai kevyen leipäiseen; karamellia ei tulisi olla. Hyvin tuoreissa esimerkeissä voi olla hieman hiivainen, rikkinen tuoksu.

Ulkonäkö: Syvänkeltaisesta kevyen meripihkaiseen väriltään, usein kultainen. Korkea, runsaasti vaahtoava ja kestävä pienikuplainen vaahtokukka. Huomattavan poreileva korkean hiilihappoisuudesta johtuen. Kristallinkirkas, jos dekantoitu, mutta tyypillisesti kaadetaan hiivan kanssa, jolloin samea. Ei muuten tavallisesti samea.

Maku: Keskivahva tai mieto pyöreä, viljaisesta leipäiseen vaihteleva maltaan maku. Alkuun miedosti tai maltaisesti makea mutta maun keskivaiheilla nousee kohtalainen tai keskivahva katkeruus tasapainottamaan. Karamellin makuja tyypillisesti ei. Kuivaksi käytetty, jolloin kuiva loppumaku ja viipyilevä katkeruus, mutta runko antaa vaikutelman täyteläisyydestä. Kohtalainen tai keskivahva humalan maku, jossain määrin maanläheinen ja mahdollisesti yrttinen, hartsinen, pippurinen tai rautainen, mutta ei kukkainen, jatkuu jälkimakuun asti. Keskivahvasta keskimietoon vaihtelevat esterit, usein päärynää tai omenoita. Banaani on sallittua, mutta sen ei tulisi koskaan dominoida. Voi olla kevyesti mineraalinen tai rikkinen, eritoten jos hiiva on mukana. Ei tulisi olla mauton.

Suutuntuma: Voimakas tai erittäin voimakas hiilihappoisuus, joka antaa suun täydeltä kuplia ja raikkaan, pirtsakan hiilihapon puraisun. Kohtalainen tai täyteläisehkö runko, hiivan kanssa kaadattaessa tapaa olemaan täyteläisempi. Pehmeä, mutta hapokas. Vahvoissa versioissa voi olla lievää alkoholista lämpöä, miedoissa ei. Erittäin pitkälle käynyt, jäännösmakeutta ei tulisi olla.

Kommentteja: Coopers on tehnyt lippulaiva Sparkling Aleaan vuodesta 1862, tosin resepti on muuttunut vuosien varrella. Nykyisin olut on kristallinkirkasta, mikäli dekantoidaan (jätetään hiiva pulloon), mutta pubinpitäjät usein pyörittävät pulloa ja kaatavat hiivan sekaan. Joissain baareissa pulloa pyöritetään tiskiä pitkin! Kun tarjoillaan hanasta, panimo neuvoo pubinpitäjiä kääntämään tynnyrin hiivan sekoittaakseen. Samea ulkoasu vaikuttaa olevan modernin kuluttajan suosima muoto. Aina luonnollisesti hiilihapotettu, jopa kegissä. Parasta tuoreena.

Historia: Panimoiden kirjanpito kertoo, että suurin osa 1800-luvulla Australiassa tehdystä oluesta oli hana XXX (mild) tai porteria. Pulloale kehitettiin alunperin kilpailemaan briteistä tuotujen pullo- pale alejen kanssa kuten Bassin ja William Youngerin Monkin. 1900-luvun alkuun mennessä pullotettu pale ale meni muodista ja kevyemmät lagerit olivat muodissa. Monet australialaiset sparkling ja pale alet oli etiketöity aleiksi, vaikka olivatkin lageria hyvin samanlaisella mallasprofiililla kuin syrjäytetyt alet. Adelaiden Coopers on ainoa selvinnyt panimo, joka tuottaa sparkling ale tyyliä.

Luonteenomaiset ainekset: Vaaleaa australialaista 2-row-pale mallasta tai lager-maltaita voidaan käyttää. Pieni määrä crystal-maltaita vain värin vuoksi. Modernit versiot eivät käytä lainkaan sokerilisiä, vain ruokosokeria hapotukseen. Historialliset esimerkit jotka käyttävät 45% 2-row'ta, 30% proteiinipitoisempaa 6-row'ta, käyttivät n.25% sokeria typpipitoisuuden laimentamiseksi. Perinteisesti käytetään australialaisia humalia, Clusteria ja Goldingsia, kunnes 1960-luvun puolivälissä ne korvattiin Pride of Ringwoodilla. Kuivaksi käyttävä Burton-tyylin hiiva (australialainen versio). Vesiprofiili vaihtelee, tyypillisesti vähän karbonaatteja ja kohtuullisesti sulfaatteja.

Tyylivertailua: Pinnallisesti samankaltainan englantilaisten pale alejen kanssa, mutta paljon voimakkaammin hiilihapotettu, vähemmän karamellia, vähemmän aromihumalaa ja esiintuo tyypillistä hiiva- ja humalalajiketta. Katkerampi kuin IBU-numero antaa ymmärtää, kuivaksi käyttämisen ja jokseenkin karkeiden humalien vuoksi.

Numerot:
OG: 1.038 – 1.050
IBU: 20 – 35
FG: 1.004 – 1.006
SRM: 4 – 7
ABV: 4.5 – 6.0%

Kaupallisia esimerkkejä: Coopers Original Pale Ale, Coopers Sparkling Ale


Kuten kuvauksesta käy ilmi, australialaisella alella on historiansa, mutta pitkään tyyli on ollut lähinnä Coopersin panimon varassa. Uniikki hiiva ja australialainen Pride of Ringwood -humala antavat pohjaa sille, että kyseessä olisi oma tyylinsä. Coopersilla on siis Original Pale Ale ja Original Sparkling Ale. Sparkling on Originalia hieman vahvempaa. Joskus Cooperseja sai Suomestakin, mutta jouduin tilaamaan tämän Sparkling Alen nettikaupasta. Vertaillaanpa tyyliin.

Pullonpohja pääsi yllättämään ja sekaan lurahti rumaa ruskeaa hiivaa. Tai ihan kaunista tuossa kuvassa, mutta asetuttuaan ei aivan niin taiteellinen elämys. Tietenkin talouden viimeinen pullo. Onneksi olut kuvauksenkin mukaan tarjoillaan myös hiivoilla joskus, niin ei ihan rikokseksi mene. Itse tosin mielummin pidän hiivat pullossa, jos ei ole hefeweissesta kysymys, niin ärsytti se silti.

Ulkonäkö täsmää muuten. Tuoksussa hyökkääkin esiin ensinnä hiivan esterit, jotka ovat kieltämättä melko päärynäisiä ja omaperäisiä, sellainen etäisesti siiderimäinen taustasointi. Humala ei hirveästi tule esiin tai oikeastaan kietoutuu niin estereihin, ettei sitä oikein saa purettua. Maltaisuus on makeaa, melkein hunajaista.

Tyyliopas sanoo näppärästi, että olut on kuivaksi käytetty, mutta runko antaa vaikutelman täyteläisyydestä. Se on hyvin sanottu, sillä itse olisin kuvaillut tätä pyöreän keskitäyteläiseksi tjsp. Vähän hartsinen humalointi, mutta ensisijassa päärynäinen hedelmäisyys on selkeimmin esillä. Hiilihappoisuus on kevyempää kuin olettaisi nimestä tai tyylikuvauksesta.

Olut ei tietysti ole tuoreimmillaan, parasta ennen päiväys 11.02.2018, mutta kyllä kuvauksesta oluen tunnistaa. Vai tunnistaako sittenkin oluesta kuvauksen, koska tämä olisi niin kovin helposti menossa brittiläisen pale alen puolelle. Rajanvetoasioita. Vaaleiden lagerien hiuksenhienojen erojen jälkeen yksi hankalampia tyylejä tunnistaa, jos sokkona eteen saisi. Hiivan tuoma esterisyys on kyllä suhteellisen uniikkia, mutta voiko koko tyyliä Coopersin hiivan pohjalta nimetä?

Kuten sanottua, Suomesta Coopersia ei kai tällä hetkellä saa, tai ainakaan en kaupoista löytänyt. Original Pale Ale on maitokauppavahvuinen, joskus sitä niissä näki. Muitakaan australialaisia oluita ei liiemmin tiluksilla pyöri (tai no, sitä yhtä löytyy, mutta oli puhe oluista, ei ympäristörikoksista). Niinpä Australian Sparkling Ale tyyliä joutuu hankkimaan muita reittejä.

...

IPAa sen sijaan löytyy! Niinhän, tyylihän on hittien hitti tällä hetkellä, eikö mitä? No ei, kun on kyseessä englantilainen IPA. Amerikkalaistyylinen IPA on käynnissä olevan olutbuumin johtava voima kaikkine variaatioineen. Sen esikuva, englantilainen IPA, on puolestaan ajautunut altavastaajan asemaan jo yli sata vuotta sitten, eikä se nykyäänkään ihan hirveästi ole esillä. 1800-luvulla suosion saavuttanut India Pale Ale, se jota oikeasti vietiin Intiaan, hävisi muotien muuttuessa. Joitain harvoja esimerkkejä lukuunottamatta sen kaltaista olutta ei juurikaan valmistettu pitkään aikaan. Nimenä IPA jäi tosin joillekin panimoille elämään, vaikka reseptit muuttuivat. Esim. Suomessakin kaupoissa myytävä Greene Kingin IPA on mieto bitter, eikä sillä maun puolesta ole paljoakaan tekemistä minkään sortin IPAn kanssa, edes englantilaisen. Tämä ei tietysti estä Greene Kingiä hyödyntämästä kirjainlyhennettä markkinoinnissa.

Buumin myötä kiinnostus englantilaiseenkin IPAan on toki noussut ja moni perinteinen panimo on kaivellut reseptivarastojaan sadan vuoden takaa ja ne muutamat Worthington White Shieldin tapaiset pintansa vuosikymmenten läpi pitäneet klassikot ovat nousseet taas paremmin esille. Tosin amerikkalaisten serkkujensa rinnalla tyyli on silti edelleen marginaalissa. Tyyliopas mainitseekin White Shieldin pisimpään yhtämittaisesti tehtynä IPAna. Ikävä kyllä sitä ei tietysti saa Suomesta. Olen juonut sen joskus päälle kymmenen vuotta sitten, muistikuvat mausta ovat heikot. Piti turvautua muuhun.

Mutta katsotaanpa ensin mitä tyylistä sanotaan.

12C. Englantilainen IPA
Yleisvaikutelma: Humalainen, kohtuullisen vahva, erittäin pitkälle käynyt vaalea brittiläinen ale, jossa on kuiva loppumaku ja humalainen aromi ja maku. Klassiset brittiläiset ainekset luovat parhaan makuprofiilin.

Aromi: Kohtuullinen tai kohtuullisen vahva humalan aromi, joka on tyypillisesti kukkaista, mausteis-pippurista tai sitrus-appelsiinista luonteeltaan. Mieto ruohoinen kuivahumaloinnin aromi on sallittua, muttei vaadittua. Keskimieto karamellisuus tai paahtoleipäinen mallas on vapaaehtoista. Mieto tai kohtalainen hedelmäisyys on sallittua. Joissain versioissa voi olla rikkinen vire, mutta tämä ei ole pakollista.

Ulkoasu: Väri vaihtelee kultaisesta syvän meripihkaiseen, mutta useimmat ovat suhteellisen vaaleita. Tulisi olla kirkas, joskin suodattamattomat kuivahumaloidut versiot voivat olla hieman sameita. Keskikokoinen kestävä luonnonvalkoinen vaahtokukka.

Maku: Humalan maku on kohtalaista tai voimakasta ja humalan katkeron kohtalaista tai selkeän vahvaa. Humalan maku tulisi olla samankaltainen tuoksun kanssa (kukkaista, mausteis-pippurista tai sitrus-appelsiinista ja/tai hieman ruohoista). Maltaan maun tulisi olla keskimietoa tai kohtalaista ja sen tulisi olla jossain määrin leipäistä, lisäksi voi olla mietoja tai keskimietoja keksimäisiä, paahtoleipäisiä, toffeisia ja/tai karamellisia aspekteja. Hedelmäisyys keskimiedosta kohtalaiseen. Loppumaku on puolikuiva tai jopa hyvin kuiva ja katkeruus voi viipyillä jälkimaussa, mutta sen ei tulisi olla karkeaa. Tasapaino on humaloiden puolella, mutta maltaan tulisi olla selkeästi esillä tukemassa. Jos voimakkaan sulfaattista vettä käytetään, selkeän mineraalinen ja kuiva loppumakku, hieman rikinmakua ja viipyilevää katkeruutta on yleensä läsnä. Puhdasta alkoholin makua voidaan huomata vahvemmissa versioissa. Tammi ei ole hyväksyttävää tälle tyylille.

Suutuntuma: Pehmeä, keskikevyestä keskipaksuun vaihteleva suutuntuma ilman humalasta saatavaa kitkeryyttä, joskin kohtuullinen tai keskivahva hiilihapotus voi yhdistyä kokonaisvaltaisesti kuivaksi vaikutelmaksi huolimatta tukevasta maltaasta. Kevyt, pehmeä alkoholin lämpö tulisi olla läsnä vahvemmissa versioissa.

Kommentit: IPAn ominaisuudet, jotka takasivat sen saapumisen Intiaan hyväkuntoisena, olivat pitkälle käyttäminen ja voimakas humalointi. Se, että IPA lähetettiin näin, EI tarkoita, etteikö Intiaan lähetetty muita oluita, kuten porteria, että IPA olisi keksitty Intiaan lähettämistä varten, että IPA olisi ollut vahvemmin humaloitu kuin muut ajan säilytysoluet tai, että alkoholiprosentti olisi ollut ajalle epätyypillisen korkea. Monet modernit IPAksi merkityt (brittiläiset, blog.huom.) modernit oluet ovat mietoja vahvuudeltaan. CAMRAn mukaan "noin 3,5% vahvuiset, niin kutsutut IPAt, eivät ole tyylinmukaisia". Englantilainen oluthistorioitsija Martyn Cornell on kommentoinut, etteivät sellaiset oluet ole erotettavissa tavallisista bittereistä. Joten päätämme olla näiden lähteiden kanssa samaa mieltä, sen sijaan mitä jotkut modernit brittiläiset panimot kutsuvat IPAksi; mutta ole tietoinen, että on kaksi erilaista brittiläistä IPAa markkinoilla tätä nykyä.

Historia: Alkuperätarinat vaihtelevat, mutta useimmat ovat yhtä mieltä siitä, että se mistä tuli myöhemmin IPA oli pale alea, joka oli valmisteltu Intiaan lähettämistä varten 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alulla. George Hodgson Bow Brewerysta oli tunnettu IPAn viejä 1800-luvun alulla ja on ensimmäinen sen suosion yhteydessä mainittu nimi. Kuten kaikki englantilaiset oluet, joilla on pitkä historia, oluen suosio ja muoto vaihtelivat ajan myötä. Burtonin panimot korkeasulfaattisen vetensä kanssa tekivät onnistuneesti IPAa ja alkoivat dominoida markkinoita 1830-luvulle mennessä, niihin aikoihin kun nimeä India Pale Ale alettiin käyttää. Vahvuus ja suosio laski vuosien saatossa, kunnes tyyli käytännössä katosi 1900-luvun toisella puoliskolla. Nimeä käytettiin usein viittamaan pale aleihin ja bittereihin, ei tarkoittamaan mitään erityistä (trendi, joka jatkuu joidenkin brittipanimoiden kohdalla). Tyyli koko käsityöläispanimoiden toimesta uudelleensyntymän 1980-luvulla ja se on mitä kuvataan näissä ohjeissa. Modernit esimerkit ovat historiallisten oluiden inspiroimia, mutta mitään jatkuvaa kehityshistoriaa ei pitäisi olettaa. White Shield on varmaan pisimmän yhtämittaisen historian omaava olut, joka periytyy vanhoista Burtonin IPA-oluista ja on tehty ensi kerran 1829.

Tyypilliset ainesosat: Pale ale mallas. Englantilaiset humalat ovat perinteisiä, erityisesti keiton lopulla. Hyvin käyvä brittiläinen alehiiva. Valkoista sokeria voidaan käyttää joissain versioissa. Joissain versioissa voi esiintyä Burton-tyyppisen veden sulfaattiluonnetta, mutta se ei ole vaatimus.

Tyylivertailua: Yleensä enemmän aromihumalointia ja vähemmän hedelmäisyyttä ja/tai karamellia kuin brittiläisissä pale aleissa ja bittereissä. Vähemmän intensiivinen humalan luonne ja korostuneempi maltaan maku kuin tyypillisissä amerikkalaisissa versioissa. (American IPA on oma tyylinsä, blog.huom.)

Numerot:
OG: 1.050 – 1.075
IBU: 40 – 60
FG: 1.010 – 1.018
SRM: 6 – 14
ABV: 5.0 – 7.5%

Kaupallisia esimerkkejä: Freeminer Trafalgar IPA, Fuller's Bengal Lancer IPA, Meantime India Pale Ale, Ridgeway IPA, Summit True Brit IPA, Thornbridge Jaipur, Worthington White Shield

Hämmentävintä tyylikuvauksessa oikeastaan on esimerkeissä oleva Thornbridgen Jaipur. Se toki on englantilaisen panimon IPA, mutta olut on tyyliltään suorastaan oppikirjaesimerkki amerikkalaisesta IPAsta. Se ei minulle esimerkiksi tästä kelpaa.

Muista esimerkkioluista Suomessa on tällä hetkellä myynnissä Ridgewayn IPA. Tai sitä on jäljellä joissain Alkoissa, tuoreudesta en menisi vannomaan. Fuller'sin Bengal Lanceria ja Meantimea on joskus näkynyt, mutta ei nyt. White Shield olisi ilmiselvin, mutta sitä en löytänyt edes verkkokaupoista. Niinpä katsoin Alkoon löytääkseni edes jotain.

Silmään sattui kaksi. Shepherd Neamen India Pale Ale ja Marston'sin Old Empire IPA. Koska Neamea oli jo Brilliant Alessa, päädyin Marston'siin. Hirveä virhe.

Marston'sin OEIPA ei ole mikään erityisen hyvä brittiolut koskaan ollutkaan, mutta muistan joskus pitäneeni siitä, koska oli se sentään britti. Nyt vedellään ihan pohjamutia, vaikka olut oli päivätty suhteellisen tuoreeksi jopa. Väriltään olut tyylin skaalan vaaleammassa päässä, kultainen. Tuoksua vähemmän kuin aiemmin maistetussa Neamen Brilliant Alessa, mikä on melko heikko esitys tyyliin, jonka pitäisi korostaa humalaa. Tuoksu on itse asiassa kovin pahvinen. Lähes mauton, kuin metallista bulkkilageria vetäisi. Humalointi on täysin luokaton tyyliin nähden, mutta jälkimaussa puskee kyllä suhteellisen voimakas katkero, vaikka IBUja Alkon labran mukaan onkin vain 29, tyylin vaatiessa 40-60.

Nyt kävi ensimmäisen kerran niin, että esimerkiksi valittu olut ei toiminut tyyliin oikeastaan kuin katkeroiden puolesta. Ei pitäisi ottaa näihin esimerkeiksi kuin niitä klassikkoja. Kuvauksesta sitä ei olisi saman tyylin olueksi tunnistanut. Pakko koettaa sillä Shepherd Neamella vielä.


No niin. Tuoksu täsmää. Karamellisuus ehkä hieman voimakasta kuvaukseen verrattuna. Humaloinnissa on kepeän kukkaista elementtiä. Tämähän on kai single-hop Fuggles. Ulkoasu on sitten toiseen laitaan päin, eli syvän meripihkainen. Kirkkaus ja vaahto kohdallaan.

Humalan aromit ja katkerot selkeästi isoimmassa roolissa. Maun puolella ruohoisempi olemus kuin tuoksussa. Maltaisuus on leipäistä ja karamellista, mutta etenkin värin puolesta odottaisi tuhdimpaa menoa, mutta katkerot ovat vahvasti keventämässä. Suhteellisen kuiva. Pientä mineraalisuutta kovuutta on, mutta voi olla mielikuvituksessakin kun luin kuvausta. Suutuntuma melko hiilihappoisen terävä. "Pehmeä" ei missään nimessä tule ensimmäisenä mieleen.

Eli ei nyt ihan jokaista boksia Neamekaan ruksaa, mutta silti tunnistettavissa tyylilajinsa edustajaksi. Ihan kiva olut.

Tällaiset tyylit tällä kertaa. Hyviä no-nonsense tyylejä, joita on ilo kaataa kokonainen pintti.

Jatkoa seuraa. Brexit tulee, mutta brittejä piisaa vielä...

10 lambicia

$
0
0


Stadin Panimon baarilla on suht usein maistinkeja, joihin en ole päässyt osallistumaan ties minkä syyn tai tekosyyn vuoksi. Tällä kertaa aihe olikin sen verran kiinnostava, että oli suorastaan pakko suorittaa itsensä paikalle. Kymmenen lambicia, mukana myös harvinaisuuksia.

En muista olenko juonut viime vuoden Belgian reissun jälkeen yhtään lambicia, joten oli aikakin torhistautua sillä saralla. StaPalla, Sidrerialla ja Ultimatorilla vähän vaikka mitä tekevä Ingrid Viertola veti maistingin ja kertoili vähän oluista. Kerrataanpa tähänkin vähän mistä on kyse.

Jos asia ei ole tuttu niin lambichan on belgialainen hapanolut, täsmällisemmin vielä Pajottenland-alueelly tehty spontaanisti villihiivoilla käytetty olut. Eli toisin sanoen hiivaa ei erikseen lisätä vaan avoimessa astiassa vierre kerää hiiva-cocktailin itselleen ilmasta ja ympäristöstä. Tästä on tuloksena olutta, lambicia, joka pistetään sitten kypsymään tammitynnyreihin vuosiksi. Eri tynnyreissä olut kehittyy eri tavoin ja lopulta eri ikäisistä oluista sekoitetaan juoma, jonka nimi on gueuze tai gueze* (lambic). Se on usein varsin voimakkaankin hapan ja monitahoinen juoma.

Vaihtoehtoisesti olutta maustetaan erinäisillä hedelmillä tai marjoilla, useimmiten kirsikoilla. Silloin nimi on mausteesta riippuen jotain muuta. Kirsikkaversio on kriek (lambic), vadelma framboise (lambic), jne. Happamuutta voidaan leikata myös poltetulla sokerilla, jolloin juoma on faro.

Tällaistakin oli tarjolla joihinkin pöytiin.

Oma mielipiteeni on, että lambicista puhuttaessa korostetaan aivan liikaa villihiivan ja spontaanin käymisen merkitystä ja aivan liian vähän kypsyttämisen ja sekoittajan työn kriittistä kulmaa. Gueuze lienee ainoa olut, jota voi tavallaan valmistaa ilman panimoa eli ostamalla lambicit muilta panimoilta ja tekemällä itse sekoittamisen. Tällaisia puhtaasti sekoittamoja on muutamia. Tosin ei lambic-panimoitakaan ole kuin kourallinen. Niitä on silti vähän hankala välillä löytää. Otin joskus asiokseni maistaa vähintään gueuzen jokaiselta panimolta ja sekoittamolta. Edelleen olen kahta vailla.

Se taustoista. Kymmenen lambicia odotti. Koska osa lambiceista oli kaivettu kellarien kätköistä viimeisinä pulloina, ei niitä riittänyt kaikille. Niinpä kaksi kymmenestä arvottiin "yllätyslambicina", yhteensä kai kuudesta eri oluesta. Se oli oikeastaan aika hauska tapa ja lisäsi pienen jännityselementin maisteluun. Laseihin oli tarjolla neljä maustamatonta, yksi faro ja viisi muuten maustettua lambicia.


Oud Beersel Bzart Lambiek (2012)
Perinteisiä metodeja suosiva tuottaja Oud Beersel tekee myös Bzart-nimellä tuotteita, jotka on tehty samppanjan Méthode Traditionnelle -menetelmällä. Tosin sanaa samppanja ei saa mainita, koska nimisuojaus tai jotain.

Superhedelmäinen tuoksu, päärynäinen meininki, jotain marjaisuutta myös. Mietin varmaan viisitoista minuuttia miksi tuoksu on niin tuttu, kunnes se iskeytyi tajuntaan. Pommac! Hyvin pommac-limsan oloinen fiilis. Maussa on voimakkaan päärynäisen hedelmäisyyden lisäksi tynnyriä ja tallisuutta. Happamuus on suhteellisen mietoa. Tuoksu antoi odottaa melkeinpä makeaa juomaa, mutta perin kuiva se lopulta on. Voimakas, hedelmäinen, aika tuhti ja tallinen pommac. Hyvin erilainen lambic, erittäin maukas kyllä.

Hanssens Oude Gueuze
Tämä olikin jo ennestään tuttu ja sattuu olemaan 3 Fonteinen ohella lempigueuzeni. Hanssens on pienehkö sekoittamo, joka tekee myös melko erikoisia kokeilevia maustettuja oluita. Ei missään nimessä kovin helppo, ensimmäiseksi lambiciksi en tätä ottaisi. Talliarominen, jyhkeä, melko tylykin tuoksu jossa omenaista hedelmäisyyttä ja hyvin miedosti tiettyä sherrymäisyyttä. Jyrkkyydestään huolimatta raikas tuoksu. Maultaan hyvin hapan, haastavahko. Selkeän tallinen. Hedelmäisyyden läpi maistuu viljaista maltaan karheutta, jostä tässä erityisesti pidän, niin monesti se gueuzessä jää altavastaajan rooliin. Huippuolut.

Tilquin Gueuze a l'ancienne
Myöskin hyvin pieni sekoittamo, jonka tuotteita on melko hankala löytää. Maistattaja kertoili myös panimon pääukkelin olevan melkoinen mulkku, ainakin jos sen kanssa tekemisissä ollessaan erehtyy samalla olemaan nainen. Sovinistigueuze on maistingin oluista ehkä tavanomaisin gueze, jos sellaista nyt voi sanoa olevan. Tuoksu on karhea, marjainen, voimakkaan kukkainen. Siiderimäisiä hedelmämakuja tässäkin, nielaistessa tuntuu tunkkainen happamuus, mutta jälkimaussa tuleva kirpeä hapan hedelmä paikkaa sen välittömästi. Hyväpä se tämäkin on.


De Cam Oude Lambiek
Yllätyspulloksi maustamattomien puolelle sattui itselleni tämmöttinen De Cam. Ingrid ei ollut varma miltä vuodelta tämä sekoittamaton lambic oli, koska pulloissa ei ole vuosia. Kuitenkin 2009 tai 2010 luultavasti. Kyseessä siis sekoittamaton lambic sekoittamolta. Eli joku kypsytelty tynnyri on ollut sen verran lupaava, että se on laitettu pulloon sellaisenaan. Näitä tehdään harvakseltaan ja tämäkin on yksi muutamasta sadasta pullosta, tiettävästi viimeinen Suomessa.

Käytännössä hiilihapoton ja tuoksua saa siksi kutsua lasista ihan huolella. Omenaa, yrttejä, etäisesti kellarinen, vähän jopa mätä tuoksu. Hyvin hapan ja tamminen, mutta silti onnistuu säilyttämään raikkautensa. Hiilihapottomuuttaan hyvin pehmeä, jopa vähän vetinen. Mausta avautuu hedelmän sävyjä lisää joka maistilla, syvä ja suhteellisen kompleksi olut kyseessä. Silti juon mielummin lambicini sekoitettuna, sellainen pieni karhea latteus näissä sekoittamattomissa on. Mielenkiintoinen toki.


Girardin Faro
Lempifaroni! Girardin ei myy juurikaan tuotoksiaan ulkomaille. Ultimator on kuitenkin sopinut muutaman laatikon vuosidiilin Suomeen. Tämä oli Bruggessa vuosi sitten melko herkullista. Silti se on Faro, joka on vähän sellainen lambicien lastensarja. Palanutta karamellia tuoksussa. Sokeri leikkaa happamuutta pois reilusti ja lopputulos on (lambiciksi) makeahko karamellinen "mehu". Girardinin tapauksessa hyvässä tasapainossa ja aika miellyttävä, tätä joisi mielellään toisenkin. Tiettyä syvyyttä avautuu kun maiskuttelee vähän enemmän, sellainen etäinen tuulahdus kypsynyttä Sorbusta**.

Sitten maustettuihin versioihin. Tuppaan valitsemaan aina jotain muuta kuin maustetun jos tarjolla vain on muuta, joten nämä olivat Cantillonin Fou Founea lukuunottamtta itselleni uusia kaikki.

Girardin Framboise
Erittäin arvostetun Girardinin vadelmamaustettu lambic. Tuoksussa on voimakkaasti parfyymistä vadelmamehua, taustalla vähän karheaa viljaisuutta. Maku on huomattavasti vähemmän vadelmalimsainen kuin tuoksusta kuvittelisi. Vadelmamehun makeus saa happamuudesta tiukan kirpeän vastapainon vadelmalle ja odotuksiin nähden olut on hyvinkin kuiva. Jälkimaussa vaanii jännä maltaan haamu.

Cantillon Fou'Foune
Brysselin Cantillon lie lambic-panimoista maineikkain, ja ihan syystä onkin. Cantillon on tunnettu paitsi mainiosta gueuzestään, myös melko villeistä kokeiluista. Tämä Fou' Foune (sanaleikki, joka kai tarkoittaa pimppiä) on panimon aprikoosimaustettu erikoisuus, joka on tynnyreiden sijaan tehty terästankkeihin. Melko miedossa tuoksussa vähemmän yllättäen aprikoosia. Pääosin raikas hedelmäinen tuoksu, jossa pieni villi tunkkaisuus taustalla. Maultaan aika suora, aprikoosia ja kirpeyttä. Vähän pettymys tämä suoraan sanoen on, sen verran yksioikoinen lambiciksi. Silti todella miellyttävä olut, tätä voisi juoda koko päivän.


3 Fonteinen Oude Kriek
Loisteliasta gueuzea tekevän 3 Fonteinen kirsikkaversio on jostain syystä jäänyt maistamatta aiemmin. Kepeä, kirsikkainen tuoksu, jotenkin lempeä. Maussa kirsikka onkin sitten aivan käsittämättömän upeasti sekoittunut. Se ei lyö esiin itseään missään vaan hehkuu läpi aaltoillen koko maun, heräten jälkimaussa happamuuden noustessa. En oikein löydä sanoja, kun kokonaisuus on niin hillityn herkkä ja upeassa tasapainossa. Kirsikka ei hyökkää kaiken peittäväksi pääasiaksi, se ei ole myöskään hävinnyt olueen, se vain on osa olutta. Olennainen osa, jota ilman tämä olut ei pärjäisi.  Kirjoitin muistiinpanoksi "Hiemanko on upea." Ehkä paras koskaan juomani kriek. Ehkä paras koskaan juomani maustettu olut.



Hanssens Schaarbeekse Kriekenlambiek
Hanssensin hapankirsikkalambic viekin kirsikkameininkin sitten toiseen ääripäähän. Todella voimakas, todella erikoinen, hapan kirsikan tuoksu. Jotenkin olut tuoksuu vähän myös valkotaulutussille. Julman voimakas se tuoksu ainakin on. Tässä ei sipistellä. Julma on makukin, ankaran kielestä karstat poistava happamuus, joka tarjoaa päälle makean ja muhkean kirsikan maun. Tämä olut ei aja missään kohti alle täyden vauhdin. Limuviinan ystäville ei kannata tarjota. Hieno tämäkin, mutta lähes täysin päinvastaisella tavalla kuin tuo edellinen 3 Fonteinen tuote. Mieleen tuli myös Nøgne Ø:n Kriek of Telemark.

Cantillon Mamouche
Yllätyspulloksi sattui maustetulle puolelle Cantillonin seljankukalla maustettu Mamouche. Kolmevuotias. Tuoksu on aika tunkkainen ja kellarinen. Seljankukka tulee sellaisena rikkaruohomaisena, nokkosmaisena, päivänkakkaraisena meininkinä läpi. Se ei ole hirveän kutsuva rehellisesti sanoen. Maku on yrttiheinäinen, hapan, tallinen päivänkakkara-nokkonen. Ihan hyvä, mutta ei tätä ehkä lasia enempää viitsisi juoda, sillä lopputulos suussa on niin "mattainen", että haluaa jotain janon vievää tilalle.

---

Sen verran Ingrid kertoili maistelun lomassa lambic-uutisia, että ensinnäkin Cantillonnin vuosittainen Zwanze-päivä on Stadin Panimobaarissa tänä vuonna, kuten muistaakseni viime vuonnakin. Silloin siis Suomen ainoat Cantillonin zwanze-oluet tarjolla siellä.

Isompi juttu oli kuitenkin se, että Ultimatorin/StaPan tyypit teettävät tänä vuonna Cantillonilla 800 litraa tyrnilambicia. Marraskuussa tuote menee pulloon ja mahdollisesti jopa jouluksi saataville. Olut tulee mahdollisesti jopa koteihin asti myytäväksi, jos nyt laki ihan oikeasti muuttuu joskus (olut on 5%).

*Tämä lausutaan suurinpiirtein "gööse". Se EI ole sama asia kuin gose, joka on saksalainen hapanvehnäolut. Olen todella usein festareilla ja baareissa kuullut jonkun mainitsevan juoneensa jonkun "mielenkiintoisen göösen" ja sitten käy ilmi sen olleen nykyään craft-panimoiden suosima tyyli gose. Olen ehkä maininnut asiasta ennenkin, koska tämä on itselleni ns. "pet peeve", joka ärsyttää vähän helvetisti. Gööse tai gööze on Belgiasta ja se vaatii vuosien tynnyrikypsytyksen ja sekoittamista, goose tai goosah on luultavasti modernilta craft-panimolta ja sen tekee hetkessä. Ihan eri olut. Opetelkaa se ero, kiitos. Ei täällä saa olla ihan miten haluaa!

**Tämä on paras tasting note mitä olen koskaan kirjoittanut muistiin.

Doctor Brew Double IPA

$
0
0

Double IPA
Doctor Brew, Puola
DIPA, 8%, 99 IBU 

Sain muutaman tuliaisoluen sukulaisilta. Ensin linjoille tämä puolalainen tuotos. Käsittääkseni Varsovasta ostettu olut, mutta Doctor Brew on Wroclavilainen panimo. Etikettiteksti on silkaksi puolaksi, joten internetin kautta pitää selvittää juuria. Niitä ei kauheasti selviä.

Panotohtori on Länsi-Puolan Wroclavista siis ja uuden aallon pienpanimoita mitä ilmeisemmin. Eipä sitä odottanutkaan, että joku Zywiec tai Okocim alkaisi tupla-IPAa vääntämään. Panimolla on saitillaan melko runollinen lähestyminen informaatioon. Melko vahvasti sellainen "annetaan tuotteiden puhua puolestaan" linja, mitä toki voi arvostaa.

Oluiden tiedot onkin sitten pullossakin kerrottu miellyttävän modernisti. Tupla-IPA, voltteja 8% ja katkerolukemat taivaissa eli 99 IBUa. Mallaspohja pale alea, vehnää ja karamellia. Humalaa on melkoinen viiden humalan coctail: Summer, Cascade, Centennial, Amarillo ja Magnum. Eli australialaista ja amerikkalaista humalaa puolalaisessa oluessa. Globaali meno.

Pullon parasta ennen -päivä on marraskuun lopussa, eli vaivaisen kolmen kuukauden päässä. Ei luultavasti tuorein mahdollinen tuotos siis.

Ruskea, punertava olut. Hyvin samea. Itse asiassa melkein rumin mahdollinen ulkonäkö-kombo oluessa: Samean likainen ja ruskea. Tuossa surkeassa kuvassa se onnistuu näyttämään kuitenkin siedettävältä. Välillä niinkin päin. Vaahtoa tulee vain vähän, tosin se mitä tulee on hyvin kestävä. Ei hirveämmin hiilihappoja.

Pihkainen, lääkelakritsinen humala puskee tuoksussa. Pähkinäistä suklaata myös reilusti maltaista. Hieman raikasta sitrusta. Melko yllättävä tuoksu etenkin noin maltaan vahvuuden ja suklaisuuden puolesta.

Vähän ylitäysi meininki aluksi, mutta valahtaa loppumakua kohti keveämmäksi. Raikkautta uupuu, mutta se tuhti osuus hoitaa hommansa erittäin hyvin. Pihkaa, lakritsia, suklaista mallasta. Tiukka katkerointi loppuun. Tupla-IPAksi yllättävän mallasvetoinen, mutta hankala tätä miksikään muuksikaan on kutsua. Hiilihappoja kaipaisi lisää. Ei virheitä.

Kyllä tämän perusteella voi toisenkin Doctor Brewn oluen ostaa. Tuoreena voi olla huomattavasti humalan hekumallisempi, tai sitten ei. Joka tapauksessa varsin toimiva ööli, joskin ruma kuin peilikuva vappuaamuna.

Nilkko Maneki IPA

$
0
0

Maneki IPA
Nilkko Brewing, Suomi
(Sessio) IPA, 4,3% 

"Oho! Uusi pienpanimo!" muuttui jo pari vuotta sitten muotoon "Aha. Uusi pienpanimo." Nyt se on saavuttanut muodon "Jaah. Tämmönen." Ei sillä, ettei uusi kotimainen panimo aina kiinnostaisi, mutta innostaa semmoinen ei niin jaksa enää, kun panimoita avautuu harva se päivä uusia ja joka toisen kanssa saa vähän jännittää onko neljä euroa pullolta maksava kama edes kunnossa.

Silti, aina pitää antaa vähintään yksi mahdollisuus. Mäntyharjulainen Nilkko Brewing on toimittanut ensimmäiset kaupalliset oluensa myyntiin vasta viime viikolla. Käsittääkseni muutamaa eri olutta ensi toimenaan on julkaistu. Yhtenä paikkana luonnollisesti olutkauppa Pien, josta nappasin Maneki IPAn kyytiin päivä saapumisen jälkeen. Pitäisi siis olla viimeisen päälle tuoretta ainakin.

Etiketissä on piirretty ilves, joka henkii sellaista woodland critter christmas* -tunnelmaa. Oletan villikissan ja Maneki-nimen viittaavan sellaiseen japanilaiseen hypnoottiseen tassua heiluttavaan kissahahmoon, joka on kai maneki-neko. Tyylinä siis India Pale Ale (tai kuten panimo sen väärinkirjoittaa Indian Pale Ale) ja koska olutta pitäisi saada myytyäkin, on se tietenkin kauppavahvuinen, vain 4,3%. Eli selkeä "sessio-IPA". Noh, Sessio-IPAhan on nykyään yhtä varma (ja tylsä) lähtöliike panimolle kuin vaalea lager vielä 10 vuotta sitten. Kilpailu lajissa on kova, mutta katsotaan.

Hiiva on helposti liikkeellä ja sitä heilahtaa lasiin vähän liikaa. Sen seurauksena hyvin samean oranssihtava ulkomuoto. Kaunis vaahtokukka. Tuoksupuolella liikutaan raikkaassa ja yrttisessä tunnelmassa, tosin IPAksi kovin mieto tuoksultaan, humalaa olisi toivonut pölähtelevän enemmänkin. Vähän muovailuvahainen taustafiilis vaivaa. Olen tosin huomannut tuon Spiegelaun IPA-maljakon korostavan sitä monessa oluessa, jossa en asiaa edes huomaa jos olut on erilaisessa lasissa.

Pehmeä, mutta vähän ohuehko, kauppavahvuuden uhri. Ikuinen liian miedon IPAn ongelma, paljon pahempiakin esimerkkejä tästä synnistä on, mutta eipä se Manekin pientä vetisyyttä auta. Maussa on alkuun hieman pyöreää viljaa, mutta terävä pistävä katkero hyökkää nopeasti sen päälle. Olut on turhan kepeä katkeroinnilleen ja kokonaisuudesta jää aika epätasainen fiilis. Loppumaku on lyhyehkö, ja jälkimakuun jää pyörimään mukava yrttinen ja pippurinen fiilis.

Olut on kunnossa, mikä on (ikävä kyllä) jo positiivinen pointti sinänsä. Noin muuten aika keskitien kulkija ja kauppa-IPA sarjassa se jää vähän kilpailun sekaan ja kärsii samoista ongelmista kuin tyyli yleensä. Samankaltaisia ihan kivan makuisia, mutta hivenen tasapainottomia oluita on markkinoilla kymmenittäin ja sitten muutamia niitä jotka ovat tehneet homman paremmin...

*South Park -viittaus. Älä katso jos olet sellainen herkkä.


Kuinka pilata pullo olutta - skunkkitesti

$
0
0



Kuinka pilata pullo olutta?

1. Osta pullo olutta, jota myydään vihreässä tai läpinäkyvässä pullossa.
2. Aseta pullo paikkaan, johon paistaa aurinko.
3. Odota.

Simppeliä. Miksi tämmöistä sitten tekisi kukaan? No esim. siksi, että haluaa oppia virhemakuja muutenkin kuin vahingossa niihin törmäämällä. Virhemaku-kittejä, eli oluen pilaamispakkauksia saa toki internetistä ja niillä homma olisi tieteellisen tarkkaa. Hintaa niillä kuitenkin on sen verran, että harrastajana on hankala perustella itselleen miksi tieten tahtoen pilaisi muutaman litran ihan käyttökelpoista olutta ja maksaisi.

Kaikenlaisia halvempia kotikonsteja löytyy internetistä, enemmän ja vähemmän kotikutoisia ja kyseenalaisia. Yksi niistä kuitenkin muita varmemmin tuottaa "aidon" virhemaun, eikä edes maksa kuin pilattavan oluen verran. Kun kirkkaan tai vihreän pullon jättää aurinkoon, oluen pullossa pitäisi ennen pitkää "skunkkiintua". Se voi tapahtua hyvin nopeastikin, alle minuutissa jopa.

Maku johtuu siitä, että auringonvalo reagoi humalasta tulevien ainesten kanssa ja muodostaa yhdisteitä, jotka ovat tuoksultaan kuulemma hyvin lähellä haisunäädän hajueritteitä. Periaatteessa siis voimakkaasti humaloitu olut skunkkiutuu varmemmin (ja pahemmin?), mutta ihan peruskeskarikin kyllä siinä hommassa onnistuu. Ruskea pullo tai vielä paremmin tölkki suojelee olutta reaktiolta.

Jokainen humaloitu olut on siis reaktiolle arka, sitä ei panimon laadunvalvonnassa paljon voida suojella. Paitsi Millerillä, joka käyttää erityistä humalauutetta. Olen onneksi vain muutaman kerran törmännyt pahasti skunkkiutuneeseen olueen.

Kevyesti tullut aurinkovamma on ominaisuus, johon sitten törmää paljon useammin. Joissain oluissa sitä jopa odotetaan, koska se on niin tyypillinen käytetyn pullon johdosta. Kuten vaikka Coronassa tai Solissa. Noiden kunnolla härskiytyneiden rinnalla sellaisen kutsuminen "skunkkiutuneeksi" on mielestäni vähän liioittelua. Tai ainakaan itseäni se ei niin pahasti häiritse.

Valitsin testiolueksi Beck'sin. Lähinnä koska minulla on siitä hyvin vähän mitään ennakkomielikuvaa ja toisekseen koska sitä saa vihreässä pullossa. Toinen altistettiin auringolle puolisen toista viikkoa (on hyvä olla varma) parvekkeelle, toista ei. Molemmat olivat sitten ennen nauttimista muutaman päivän jääkaapissa. Koska altistettu pullo oli myös pienessä (5-10 astetta) lämpötilan vaihtelussa koko altistuksen ajan, on se voinut vähän stressata olutta lisää muutenkin.

Verrokkina ollut perusbecksikään ei tuoksu erityisen herkulliselle, sekinhän on voinut jo vaurioitua. Ja onkin, pientä valovirhettä siinäkin maistuu, sitä vähemmän häiritsevää. Suht raikas kuitenkin. Jonkun verran kovan metallinen tuoksu myös. Suussa suurempaa makuelämystä ei hirveästi ole. Pehmeä, makeahko juontilager.

Reilun puolitoista viikkoa aurinkoa ottamassa ollut Eck's versio sitten. Onkohan tämä edes onnistunut pilaantumaan? Ensimmäiset nuuhkaisut ja ei tarvitse miettiä. On onnistunut ja vähän huolella onkin. Ihan näin voimakasta kokemusta en osannut odottaakaan. Hyisaatana, että muuten haiseekin pahalle. Ei oikein tee mieli maistaa. Ei edes haistaa toistamiseen. Haistelen kuitenkin, väkisin. Hankala hakea sanoja tuoksulle. Sen keskellä on hirvittävän tuttu juttu samalla kun se on oluessa kauhea. Outo, vastenmielinen, rikkinen ja oudosti makea aromi. Märkä, roskiksen pohjalla maannut likainen rätti? Lämpimässä vedessä muhinut kissan kuivamuona? Koiranpaskaan ajettu sisäkumi? Ei. Kaiken keskellä on voimakkaana elementtinä jotain primitiivisempää, lapsuudesta kumpuavaa tehdaskaupungin kasvatille. Se se on: Sellutehtaan paska. Sulfaatteja ja paperimassaa. Paljon ja voimakkaasti.

Olut haisee oikeasti niin pahalle, että pitää palata perusversion pariin keräämään rohkeutta, ennen maistamista. Maistan lopulta vaurioversiota. Maussa olueen on tullut lähinnä epämiellyttävä jälkimaku, joka on...

Hyvä helvetti, röyhtäistessä tulee jälkimaku! Koko löyhkän hirveys sisäkautta nautittuna. Miksei kukaan varoittanut? 

Anteeksi keskeytys. Niin, maussa olueen on tullut lähinnä rikkinen häiriö loppumakuun, joka oikeastaan korostaa katkeroita. Mutta tuoksu on niin härski, ettei makuun voi oikein keskittyä jos nenää pitää auki.

Viemäriin.

Noin. Nyt on oikein harkitusti, tieten tahtoen ja mietiskelemällä testailtu oikein huolella pilaantunutta olutta.

Varmaan on joku järkevämpikin tapa käyttää aikaansa. Jos jotain frisbee-golfia tai jotain...

Kotiolut-arvio: Jonkun tyypin joku olut

$
0
0


Eräänä iltana puhelin soi. Tuttu oli mennyt kertomaan kotiolutta tekeville kavereilleen, että tuntee yhden bloggarin. Pari tuntia myöhemmin sain luonnollisesti käsiini kotioluen. Kuulemma kotipanimolla ei ole mitään nimeä, tekijöistä en sen enempää tiedä ja kun kuriirina toiminut ei oikein muuta tiennyt oluestakaan, olivat pohjatiedot aluksi, että "joku olut se on". Pullossa ei ollut etikettejä.

Sittemmin sain pientä tarkennusta. "Vehnä-Pilsner, 5,5 volttia" ja "Tettnanger-humala pääroolissa". Mallaspohja vehnää ja pilsneriä, hiivana Fermentisin SafLager S-23. Kuulostaa hyvältä, ei turhaa kikkailua. Ja kotioloissa tehty lager on toki aina testaamisen arvoista

No ei kun lasiin ja ääntä kohti. Samea, Sameudesta huolimatta varsin kaunis olut. Eritoten vaahtopää on nätti, tasaisen muhkea ja tiivis.

Pippurimausteinen rapsakkuutta lupaileva tuoksu. Vehnä tulee sekaan turhankin leipätaikinaisena, mikä vähän tamppaa raikkainta fiilistä, mutta ei onneksi pahasti.

Erittäin juotava, mutta melko täyteläinen, jos tätä pilsinä arvioi. Viljaista makeutta alkuun ja aivan aavistus hedelmäisyyttä, johon tärähtää nopeasti hyvin rapsakka katkerointi. Oikein kivan rapea painotus. Jälkimaussa pullahtelee sitä samaa mausteisuutta kuin tuoksussa ja sen sekaan vehnäleipää.

Pilsiksi saisi olla kuivemmaksi käynyt ja tuo pieni hedelmä viittaisi, ettei käyminen ole ihan puhtainta. Tosin sitä oli sen verran vähän, että voi laittaa kuvittelun piikkiin. Ja sitä paitsi eihän tämä nyt vehnineen mikään peruspilsner olekaan.

Jos tuo pahin taikinainen olemus lähtisi tuoksusta, olisi aika erinomainen, mutta erittäin hyvä kyllä näinkin. Kyllä tätä mielikseen joisi muutaman lisääkin.

Kirjallisuutta: Stephen Mansfield - The Search for God and Guinness

$
0
0
Joskus on ihan hyvä lukea vähän oman ajattelun vastaisia teoksia. Mielummin kuitenkin muuten kuin vahingossa. Yleensä ei myöskään ole ollut pelkoa törmätä sellaisiin olutkirjoissa. Nyt kävi niin.

Audiblen kuukausikreditit olivat päässeet laiskuuttani kertymään ja päätin poltella ne johonkin mielenkiintoisen oloiseen. Audible suositteli tällaista "Search for God and Guinness" -kirjaa. Alaotsikkona "A biography of the beer that changed the world". Guinnessin panimon ja perheen historiaa kuvauksen mukaan, hyväksi oli arvioitu. Kirjoittaja esiteltiin historioitsijana. En jotenkin ajatellut tuota "God"-osaa kun laitoin kreditit palamaan. Virhe.

Esiteltyään itseään hieman, Mansfield pääsee olueen nopeasti. Kirjoittaja nimittäin kuluttaa alustuksessaan kummallisen pitkän tovin perustellakseen miksi olut, alkoholijuoma, ei olekaan moraalittomuuden ja synnin aiheuttaja ja miten on hei ihan okei, että hän kirjoittaa tästä aiheesta. Koska Guinnessit olivat suuria hyväntekijä-kristittyjä ja olut mahdollisti sen kaiken.

No nyt on kummallinen sävy, sanoi aivo. Googlettelin vähän. Nopeasti selvisi. Mansfield on amerikkalainen uskovainen oikeistokonservatiivi, joka on kirjoittanut esim. USA:n presidenttien suhteesta uskoon ja konservatiivisista sukupuolirooleista ja sen sellaisesta.

Voi saatana. 

Itepähän ostin. Tämä oli otettava opettavaisena hetkenä. Sillä kyllä kuusi tuntia äänikirjajeesusta opettaa likaisen apostaattisuvakin olemaan. Ja hei, voihan se olla silti Guinnessin historiaa, vaikka olisikin poliittisesti tai uskonnollisesti värittynyttä.

Alun kirjaimellisen jeesustelun jälkeen katse onneksi kääntyykin Guinnessiin ja kirja vaikuttaa tovin ihan perushistorialta, mitä nyt hetken aikaa kestää ymmärtää asiat Mansfieldin näkökulmasta. Että jos kirjoittaja sanoo esim. tyypin olevan harras kristitty, se on lyhyempi tapa kertoa tyypin olevan läpikotaisin moraalisesti hyväihminen. 

Mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä selvemmäksi käy, ettei tämä kirja oikeastaan kerro Guinnessista. Siis siitä oluesta. Panimostakin aika vähän. Guinnessin suvusta se kertoo, mutta oikeastaan suvun henkilöitä käytetään vain alustana tuomaan esiin Mansfieldin oikeisto-konservatiivis-kristillistä ideologiaa.

Esimerkiksi yksi Mansfieldin eniten totuutena korostama mielipide on, että jos vaurasta korporaatiota ohjaavat vakaat kristilliset arvot, vauraudesta seuraa hyvää kaikille. Sitä todistakseen käydään kirjan muuhun tasoon nähden hyvin tarkasti läpi kuinka 1900-luvun taitteessa Guinness teki suuria muutoksia omien työläistensä oloissa ja tuki köyhälistön oloja Dublinissa. Tätä patruunamallin toimintaa ihastellaan pitkällisesti, sillä ilmeisesti perhejohdettu kristillinen vapaa liikeyritys on kaiken yhteiskunnallisen hyvän pohja.

Siihen Mansfield ei sattumalta ota kantaa, että miten ne ihan saman perheyrityksen työväen olot niin kurjiksi olivat ensinnäkään päässeet tai, että olisiko olojen parantamiseen silkan kristillisen altruismin sijaan ollut ehkä muitakin syitä. Ei, kaikki hyvä tapahtuu yrityskulttuuriin juurtuneiden kristillisten arvojen johdattamana, ilman ulkopuolisia paineita. Näkökulma on paitsi räikeän asenteellinen, myös aivan hemmetin naiivi.

Panimon kasvu ja kehitys ohitetaan hyvin pintapuolisilla vilkaisulla, melkein vain muutamilla lauseilla. Sukua käydään läpi ja muistetaan kertoa miten olivat hartaita ja moraalisia ja enintään menivät neljästi naimisiin. Nopeasti tulee ikävä Buschin suvun elostelua ja riekkumista Knoedelsederin Bitter Brewssa.

Aika hyvän kuvan kirjan meiningista antaa se, että Henry Grattan Guinness nimiseen veijariin keskitytään muihin verrattuna todella tarkkaan ja pitkällisesti. Siitä huolimatta, että kyseisella tyypillä ei ollut oikeastaan juuri mitään tekemistä oluen tai panimon kanssa. Siis sen oluen, jonka "elämäkerta" kirja väittää olevansa. Maineikas lähetystyöntekijä ja saarnamies Henry kylläkin oli.

Välillä kirja puhuu ihan panimohistoriaakin, mutta amerikkalainen kristilliskonservatiivinen asenne paistaa läpi joka paikassa ja välillä hyvin tökerösti. Esim. saarnamiehen vaiheita selvittäessä jostain kaivetaan maininta aikalaisesta Darwinista ilmeisesti ihan vain sen takia, että päästään sanomaan evoluutioteoriaa pseudotieteeksi. Alkoi käydä raskaaksi. Vähän odotin suvun tarinaan jostain yhdeksän aasinsillan takaa ilmaantuvan irstaan julkihomon, jotta olisi päästy homouskin pahimman laadun sosialismiksi tuomitsemaan.

Onneksi kirjan lopussa käydään läpi panimon 1900-luvun historia ilman pahoja ideologisia sivupolkuja, mutta sekin hyvin pintapuolisella tasolla, keskittyen lähinnä markkinointiin. Tulee fiilis, että taustatyönä on käyty kerran Dublinin panimon Guinness Storehousessa. Noin 1960-luvun alun jälkeen Guinnessillä ei kirjan perusteella tapahtunut typpiwidgetia lukuunottamatta oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista ja jos tapahtuikin niin huonompaan suuntaan meni. Sillä ennen oli kaikki paremmin.

Noh, ihan miellyttävä-ääninen lukija tässä on ja jos Mansfieldin voimakkaasti vinoutuneen näkökulman läpi pystyy katsomaan, saa siitä hieman oluthistoriaakin irti. Tosin noin mikä tahansa muu oluthistoriaa käsittelevä kirja on luultavasti parempi. Suosittelisin kirjan hinnalla maksamaan vaikka lipun sinne Guinness Storehouseen seuraavalla Dublinin reissulla. Siihen hintaan kuuluu sentään tuopillinen olutta.

Seuraavan kerran teen hetken pidempään taustatöitä kun Audible suosittelee "olutkirjallisuutta".

(Kuva: Goodreads.com)

Perinneruokaparitus: Paistetut muikut perunoilla

$
0
0


Syyskuun kansallisruokaparitus lipsahti kiireiden takia tänne loppukuun puolelle, mutta muistin sentään. Kuukauden teemanahan on paistetut muikut. Järvi-Suomen kasvattina muikun pitäisi tietysti olla kovinkin tuttu. Kyllähän sitä paljon näki. Paistettuna, tönkkösuolattuna, kukkona... Muikkumuistoista suurimman "kunnian" ottaa kuitenkin kouluruokailun "muikkuherkku*", joka pilasi mielikuvan muikusta vuosiksi.

Mutta nyt syyskuussa puhutaan paistetusta muikusta, tuosta heti kalakukon jälkeen parhaasta tavasta tehdä muikkua. Tai oikeastaan jos täsmällisiä ollaan, niin ELO-säätiön mukaan syyskuun teemaruoka on "paistetut muikut/silakat perunoilla". Silakka on tietty vähän saman kaltainen kala, mutta merikalana enemmän näitä rannikkoseutujen juonia. En ollut omin käsin paistanut ennen kumpaakaan, mutta silti muikku tuntui tutummalta. Niinpä sitä. Tämä on muuten ainoa kansallisruokafinalisti, jossa on nimetty erikseen lisuke.




Reseptihän on helppo kuin mikä. Ota siivottu muikku, pyörittele suolatuissa jauhoissa ja paista voissa rapeaksi. Pienemmät muikut voi kai tehdä siivoamattakin. Ostin Päijänteen muikkua Hakaniemen torilta, leivitin ruisjauhoissa ja paistoin reilussa voissa. Eipä sitä sen enempää tarvitse läpikäydä. Talouden kokeneempi muikunsyöjä tuomitsi ensimmäiset ikinä paistamani muikut "paremmiksi kuin Kuopion torilla". Rakkaudestahan se valehtelee, mutta otan silti täyden kunnian. Arvasin kyllä, että tulee hyvä muikku kun rasvaa on tarpeeksi.

Teeman nimen "...perunoilla" -muotoilu antoi sen verran vapauksia, että päätin tehdä muussia. Se tuntui ilmiselvimmältä. Kalat siihen kylkeen.

Helppoudesta, halpuudesta ja rapsakasta, rasvaisesta ja suolaisesta luonteesta johtuen paistettu muikku on vakiokamaa festaripannuilla. Myös olutfestareilla se ystävänsä löytää ja toimiikin siellä hyvin. Lupaili siis hyvää paritusta. Tämä ei ole mikään viili!


Oluiksi valitsin ensinnäkin pilsnerin. Oikeastaan se on vähän tylsä valinta, koska koko näiden perinneruokaparitusten idea on ollut parittaa jotain muuta kuin vaaleaa lageria. Pilsner on kuitenkin tälle rasvaiselle kalalle sen verran ilmiselvä kumppani, ettei voinut jättää väliin. Sen terävän olemuksen pitäisi leikata rasva ja kevyt mallas tukee leivitettä. Pilsneriksi valikoitui maan parhaan hinta-laatu-suhteen olut: Saimaan Pils.



Toiseksi olueksi hefeweisse. Hiilihappoisuus purisi rasvaisuuteen ja odotin muun oluen maun ottavan vastaparia kalasta, jolle vehnäolut usein toimii. Ruuan maut ovat suhteellisen hentoja, joten vehnäoluen hedelmäisyys vähän jännitti. Vehnäolueksi Prykmestarin Vehnä.



Kolmanneksi bitter. Bitter sopii fish & chipsille ja mitä paistetut muikut ja muusi muka on kuin kotimainen fish & chips? Bitteriksi ulkomaalainen Fuller's London Pride.

Maitokauppakamaa siis kaikki. Ei ollut edes tarkoitus, mutta kun kotimaista tavallisen vahvuista (5+%) hefeä ei lähialkossa ollut, niin maitokauppaversioilla mennään. Bitteriähän Suomessa tekee niin harva, ettei kotimaista löytynyt lainkaan, ikävä kyllä. Oli siis pakko turvautua Fuller'sin laatukamaan.

Lopputuloksista pitänee antaa suurin kunnia itse ruualle. Tämän kanssa oli hyvää joka ikinen olut!

Myönnettäköön, pils oli valikoimasti ehdottomasti paras tai ainakin tasapainoisin. Se on maultaan sen verran kevyt ja rapsakka, että ensi vaikutelma jää lähinnä oikein toimivaan "suun putsaukseen", mutta loppumaussa tulee kuitenkin sen verran mallasta, että olut ottaa vielä koppia paistetun rukiin mausta.

Bitter ja vehnäolut toimivat vähän samoilla tavoin, mutta eri mauilla. Kumpikin tuntuu ensi-iskulla ajavan miedohkon ruuan yli, mutta sitten jälleen loppumaussa löytyy hieno yhdistyminen kalaan ja rukiiseen. Bitterin hieman tummempi karamellimaltaisuus toimii siinä oikeastaan parhaiten koko kolmen joukosta, mutta ei vehnäkään pahakseen kontaktia pane, päinvastoin. Pils kuitenkin hoitaa homman parhaiten kokonaisvaltaisesti.

Sellainen. Ensi kuussa lisää kalaa, graavattuna.

---
*Olen keskustellut asiasta muualta kotoisin olevien kanssa ja edes muualta tulevat savolaiset eivät ole "muikkuherkkua" tunnistaneet. Ilmeisesti jokin varkautelainen paikallisihme. Se koostui reilusti hajoamispisteen yli kypsytetyistä muikuista tarjoiltuna jonkinlaisessa tomaattikastikkeen irvikuvassa. Maku olisi kai ollut ihan jees, mutta kun koostumus ja ulkonäkö olivat hirvittäviä, ruoka oli taattu inhokki lähes kaikille lapsille. Tai niin muistelen. Samalla se pilasi mielikuvan muikusta vuosiksi.

Kolme Kotimaista (Espoon Oma Panimo, Pyynikki, Olvi)

$
0
0

Olutta maailmassa piisaa. Tuli panimoilta lähetyksiä ja oli ostettujakin jonossa. Näitä lähetettyjä on lisäksi arvioitu tietysti jokaisessa blogissa jo muutenkin, niin räväytetäänpä kaikki kolme kerralla. Olvin ja Pyynikin tuotteet tulivat siis panimolta näytteenä, EOPin tuote on itse ostettu.


Cheers from Suvela Pils
Espoon Oma Panimo, Suomi
Pils, 4,7%

Espoon Oma Panimo on yhtä tuore panimona kuin tämä olut, jonka oletan olevan panimon ensimmäistä myyntiin tullutta erää. Riehakkaat taputukset oikein apinan raivolla siitä, että pullossa kerrotaan "panopäivä", joka tällä kertaa on siis 26.7.2017. Pils voi ottaa kypsytellessä pidemmänkin hetken, joten myyntiin nämä ovat tulleet käsittääkseni tuossa syyskuun alussa. Tarttui Pienestä matkaan.

Voimallisesti paikalliseksi brändäytynyt panimo on tehnyt etiketit postikortti-teemalla ja oluet on nimetty alueittain. Suvela piti googlettaa. "Kortin" Allekirjoittanut "Espoolainen ystäväsi" tosin olettaa lukijankin olevan Espoossa: "Espoossahan me molemmat ollaan." Ehkä se on jokin henkinen Espoo? Kymmenen vuotta sitten pari kuukautta Kivenlahdessa asuneena yritin pusertaa itseäni mielentilaan. Ei se nyt lähtenyt kylmiltään, mutta ehkä tämän voi silti juoda.

Raikasta ruohoista ja mausteista humalaa. Korkin avatessa ruohoisuus oikein tulvahtaa, mutta hiipuu sitten rauhallisemmaksi. Leipäistä mallasta.

Ensimaussa jotenkin makea tunnelma, jopa vähän sokerinen. Vaalean maltaan makua ja mausteinen humala ja katkerot päälle. Katkeruutta saisi olla hieman reilumminkin. Humala jää mukavasti suuhun maistumaan vienon ohraleipäisyyden kera. Se kevyt, sellainen hieman "jenkkibisseinen" sokerisuus tosin nousee taas loppussa esiin kohden.

Ihan hitusen kuivakampi ja katkerampi saisi omaan makuun olla, mutta noin muuten aika moitteeton suht perinteinen vaalea lager kyllä. Juotavuus on kunnossa ilman mitään vetisyyttä, eikä mitään räikeitä virheitä ole. Kyllä tätä toisenkin joisi ja ison tuopin sittenkin. Voi tosin olla monelle "erikoisolutta" etsivälle tai hopheadille liiankin ns. perusoluen makuinen.


Mosaic Lager
Pyynikin Käsityöläispanimo, Suomi
Vaalea Lager, 4,7%

Pyynikin Käsityöläispanimo lähetti kaksi tölkkiä olutta ja lippiksen. Tölkeissä Mosaic Lageria. Pyynikki on menestynyt kansainvälisissä olutkilpailussa ja viimeisin palkinto tuli World Beer Awardsin "Seasonal Lager" eli kausilager sarjassa tällä Mosaic Lagerilla.

Single Hop - lager siis, eli vain Mosaicilla humaloitu. Mosaic on vähän erikoisemmasta päästä jenkkihumaloita, sellainen marjainen ja trooppishedelmäinen.

Marjoja tuoksussa tuleekin ekana vastaan, hyvin mustikkaista menoa. Enpä ole ennen ihan näin selvästi tätä Mosaicin mustikkaisuutta tavannutkaan. Myös sellaista hedelmäisyyttä. Mallas ei juuri esiinny.

Kepeä raikas olut, vähän vispipuuroinen maku. Siis olut on kepeä kesäbisse ja maistuu ja tuntuu kyllä ihan "oluelta", eikä puurolta. Mutta puolukkavispipuuro humalan tuomasta marjan mausta ja taustalta tukevasta viljasta silti tulee mieleen.

Kyllähän tämä aika Mosaicin esittelyolut on. Mallas on lähinnä tukemassa runkoa, joka jää aika kevyeksi. Maussa mallas ei juhli. Lopussa katkero hieman potkaisee, voisi potkaista enemmänkin. Helposti juotava raikas hellebisse, joka kuten sanottua jää ihan hitusen vetiseksi. Voisi olla parempi siinä ehdotetussa maitokaupparajassa, josta eduskunnassa juuri "väiteltiin" jos sille jokeltamiselle niin ylevän termin haluaa antaa.


American Brown Ale
Olvi, Suomi
(American) Brown Ale, 4,7%

Pienpanimoilta vaaleat lagerit ja Olvilta brown ale? Ajat ovat muuttuneet....

Olvihan kilautti itselleen hitin taannoin kun lähti pintahiivakelkkaan ja teki Olvi IPAn. Vaikka kyseessä on IPAksi aivan liian mieto tuote, on se "sessio"-IPAksi varsin asiansa ajava. Ja oluthörhöskenen ulkopuolella se on käytännössä määritellyt isolle osalle kansaa IPAn. Jokunen vuosi sitten haikailin olutkulttuurin olevan sitten aidosti parantumaan päin kun joku salojen ukko ottaa saunakaljaksi IPAn. Sitä lähestytään, ellei ole jo saavutettu. Anekdoottina, katselin kesällä tietovisaa televisiosta appiukon kanssa ja siellä kysyttiin "Mistä tulee olutpullon kyljestä tuttu lyhenne IPA?". "Iisalmen Panimo!" täräytti appiukko varmasti. Sellainen on Olvin ja IPA-termin suhde olutskenen ulkopuolella.

Samassa sarjassa on sittemmin tullut yhtä jos toista muutakin tuotosta. APA, Black IPA, Cream Ale ja "Xmas IPA" joka on ehkä lähinnä amber alea. Jouluolutta tulikin tölkki samassa lähetyksessä kuin kaksi tätä uusinta koetusta eli American Brown Alea.

Osuu itse asiassa spekseiltään melko hyvin kohdalleen BJCP:n saman nimiseen tyylimääritykseen. Vähän kuivempi ja katkeruudeltaan jopa yli niiden arvojen.

Miedossa tuoksussa suklaista mallasta, hyvin kevyesti mausteista humalaa, pientä metallisuutta. Pehmeähkö runko, aika pyöreä vahvuisekseen jopa, mutta valahtaa hiilihappojen täräyksen jälkeen vähän löysäksi. Hivenen toffeinen maltaisuus alkumaussa, muuten pyöreää lämminhenkistä leipäistä mallasta, johon nousee mausteinen, ehkä yrttinenkin katkero. Makua ei ole mitenkään tuhottomasti, mikä on hyvä asia, mutta "american" etuliittellä odottamani humalan aromipuoli jää aika vähäiseksi. Helposti juotava, brittiläistä tyyliä vähän täräkämmin katkeroitu ja ehkä vähän turhan kuivakin, mutta maukas ja lempeä. Ison tuopin olut.

Hieman bittermäinen tämä myös on, mikä on toki hyvä asia*. Lienee ruokaolueksi vallan mainio ja sellaiseksi "voisin ottaa kolme tuoppia ja katsoa baarin ikkunasta syksyä" olueksi oikein toimiva. Toivottavasti tätä tulee hanatuotteeksi johonkin.

*Voin teille hyvät lukijat näin hevosmiesten tietotoimiston sisäpiirin tietona kertoa, että Bilderbambergin olutilluminati on päättänyt heti NEIPA-kiiman laskeuduttua valita bitterin seuraavaksi kuuman trendikkääksi oluttyyliksi, jota siis kannattaisi ruveta panemaan, maahantuomaan ja kylillä nousevana trendinä mainostamaan nyt ennen kuin jää muiden jalkoihin. Tietotoimisto oli saanut tietonsa yhdeltä suomalaiselta olutharrastajalta, jolla on joku blogi ja joka tykkää bitteristä.

Alkon uutuuksia - Syyskuu 2017

$
0
0
Alkossa oli uutuu... äh kyllä te tiedätte tän kuvion. Syyskuun uutuuspruuvi on maisteltu.



Müncheniläisten Oktoberfest - vertailu
Oktoberfest oluet ovat joka vuosi pitkälti samaa settiä, niin kuin niiden vähän pitääkin olla eli müncheniläisiä festbierejä. Kaikki helposti juotavia n. 6% vahvuisia maltaaseen kenollaan olevia lagereita. Päätin vertailla ne keskenään. Paulanerin Oktoberfestbier puuttui pruuvista.

Spaten on pilsnermaltainen ja makeampi ja pehmeämpi, siinä missä Löwenbrau humalaisempi, vähän mauttomampi ja terävämpi tapaus. Hofbräu sitten jotain näiden kahden väliltä, tosin siinä on myös vähän sokerista makeutta.

Spaten oli myös vähän hapettunut, märkää pahvia irtosi aavistus.

Saimaan Brewer's Special Oktoberfest
Suomalaisiakin Oktoberfestoluita toki on tarjolla, ne eivät yleensä vetele ihan samoilla linjoilla kuin müncheniläiset. Saimaan tuotos on lähtenyt kyllä wieniläismaltaiden ja Magnum/Saaz-humalakombolla perinteikkääseen suuntaan, mutta joku tässä mättää. Tuoksu on aika hedelmäinen. Karamellimallas nyt voi sellaista torttua joskus tuoda, mutta harvoin näin selvästi. Makeahko ja hedelmäinen olut. Maltainen ja aika veltto kokonaisuus.

Prykmestar Oktoberfestbier
Vakka-Suomen versio on selkeän viljainen ja paahtoleipäinen, saksanhumalaisen mausteisen fiiliksen tukiessa. Runsas tunnelma, terävähkö katkerointi, kokonaisuutena oikein miellyttävä. Ei niin helppo vetää kuin sakemannit, mutta jos yhden Oktoberfest-oluen ostaisin niin ostaisin tämän. Jos viisi, niin sitten kääntyisin müncheniläisten puoleen.

Founders PC Pils
Viime kerralta pois jäänyt amöriikkalainen pils yllättää olemalla vähemmän "in your face"-kuin oletin. Sitruksinen, metsäinen, aika marjainenkin humala. Vähän outokin makumaailma jos perinteistä pilsiä ajattelee. Humalavoittoinen, pihkainen, runsaan katkera moderni jenkkipils. Tuoreempana epäilemättä vähän raikkaampi kuin tässä, mutta eipä tämä huono ole näinkään. Foundersiin voi luottaa.

Iso-Kallan Tuhansien Järvien Pils
Muutamaa tuhatta kilometriä lähempää eli Kuopijosta sitten pilsneriä. Tuoksu yllättää edellisen jälkeen olemalla selvästi maltainen ja leipäinen, tukena mausteinen humalointi. Maltaisen alun jälkeen oluen keskimaku jotenkin häviää ja loppuun iskee IPAmainen katkero (67 IBUa). Muutenkin jenkkihumaloiden myötä jää aika IPAmainen havupihkainen tunnelma.

Jandrain-Jandrenouille VI Wheat
Belgialaista vehnäolutta. Suu odotti witiä, mutta tämä onkin enempi amerikkalaismallinen wheat ale. Raikas, runsaan aromihumalainen sitruksinen tuoksu. Limeä, ruohoa ja yrttiä. Pehmeä, hivenen makea vehnäinen ja hedelmäinen olemus. Oikein raikas. Hyvää!

To Øl Mochaccino Messiah Coffee Brown Ale
Tanskalaiset ovat lisänneet kahvia brown aleen. Tuoksussa sitä piisaakin, raakaa kahvinpurua. Siihen kun on lyöty kylkeen voimakas ruohoinen ja sitruksinen humalointi, niin yhteisvaikutelma on lähinnä ärsyttävä. Maun puolesta yllättävän iisi, suklainen olut, jossa katkerokaan ei kovista lukemista (80 IBU) huolimatta liikaa riehu. Loppuun tulee pehmeä kahvisuus. Ilman helvetin vastenmielistä tuoksua voisi olla ihan hyväkin olut.

Sonnisaari Humalaja IPA
Oululaisten Humalaja lie yksi ensimmäisiä kotimaisia NEIPA-henkisyyttä lähenteleviä olusia. Viime vuonna Alkossa ollut erä vietiin käsistä, joten nyt lisää. Huiman runsas greippimehuinen tuoksu, sitrusta ja kilotolkulla muutakin raikasta hedelmää. Pehmeä, "mehuinen" olut, jossa ei ole sitä teemäistä, vähän tanniinisen oloista kitkeryyttä mikä monissa NEIPA-tekeleissä on minua vaivannut. Lempeä ja maukas IPA, numeroista huolimatta.

Saku Antvärk IPA
Citralla humaloitua kamaa etelänaapurin makrolta. Jenkkihumaloista Citralta odottaisi enempi sitrusta, mutta tätä kyllä määräsi enemmän havuisuus vaikka sitruskin toki siellä kuikki. Pehmeähkö, "ihan kiva IPA", jos nyt vähän mitäänsanomaton ja pliisuhko jenkkityylin tyypilliseen mäiskeeseen nähden. Joku outo karkea taustavire tässä on, rikki?

Viikonlopun aikana luin ainakin kahdesta paikasta kehuja tälle ja yhden kerran kaveri tuli oikein kädestä pitäen kertomaan, että nyt on hyvä hinta-laatu-IPA. No onhan tämä Alkon tuotteeksi halpa, pari euroa tölkki.

Brooklyn Defender IPA
Brooklynin New Yorkin ComicConille tekemä olut. Yllätyin heti kättelyssä miten olematon tuoksu tässä on. Metsää lähinnä, jotain yrttisyyttäkin. Ei tullut tsekattua päiväystä, mutta epäilisin, ettei ole tuoreimmasta päästä. Maku on kyllä kohdallaan sitten. Hieno karamellinen maltaisuus katkeroinnin tasapainona. Oikein kiva olut. Muistiinpanovihkoon runoilin olevinani nerokkaasti, että "Karamellinen tuhti IPA, joka ei silti ole tuhti IPA." Yrittäkää siitä tulkita sitten...

Stone Tangerine Express IPA
Tätä ehdinkin yhden bomberin huitaista kotona ihan muuten vain jo viikko ennen pruuvia. Oluessa on mandariini- ja ananassosetta, joten vähemmän yllättäen hyvin hedelmäinen tuoksu. Geneerisen "hedelmän" lisäksi appelsiinia, irtokarkkia, anananasta raikkaasti. Tasapainoisen herkullinen hedelmäisen pään IPA, miellyttävällä ja tuntuvalla humaloinnilla. Stone ei näissä yleensä petä, ei nytkään.

Rogue Dead Guy Ale
Amerikkalaisen jo vähän vanhemman (1988) panimon "klassikko". Tunnettu ja näkyvä panimo, jolla on tosin internetseissä vähän paska maine ei-olut-syistä ja en siksi oikein ole tuntenut intoa kantaa panimolle omia rahojani. Hyvin hedelmäkakkuinen, karamellinen fiilis alkuun. Jenkkihumalien tuttuja sitrus-tunnelmia siihen sekaan. Muovailuvahaa. Maun puolesta vähän makea, jotenkin sherryinen meininki. Vähän kuin vahva brittiale amerikkalaisella aromihumalalla.

Alko on tainnut kopsata Mikkellerin esittelyn vanhasta tekstistä virheineen päivineen.
Kiertolaispanijalla kun ei ole Kööpenhaminassa panimoa...

Mikkeller Chipotle Porter
Chipotle on hyvää. Porter on hyvää. Mikkeller usein onnistuu. Tätä olin ostanut jo itselleni kaappiinkin. Vähän näissä chilioluissa aina jännittää se paprikamaisuus, jotkut jalopeno-viritelmät ovat olleet ihan hirveitä. Chipotlehan on vain savustettu jalopeno.

Paahdetta, savua ja suklaata erittäin runsaasti tuoksussa. Chilistä tulevaa vihannesta myös, muttei tällä kertaa mitenkään epämiellyttävän paljon. Pehmeä runko. Savuinen ja suklainen olomuoto, jossa lopussa pieni chili polte. Tasapaino savun, suklaan ja poltteen välillä on erinomainen, mitään ei ole liikaa. Tätä kun täräyttäisi tumman mole-kastikkeen kaveriksi niin huh!

Pruuvista puuttui:
Paulaner Oktoberfest
Iso-Kallan Savu Kekri
Mufloni Sorachi Flamber
Ægir Sorachi Saison
Kimito Rhubarb Sour Saison


Hiisi / Tanker Silly Juice

$
0
0


Yleensä en arvioi olutta baarista, ainakaan suoraan, mutta sitten toisinaan tähtien asento pakottaa Suuren Muinaisen nousemaan. Kuten nyt:
-leffalippu on ostettu ja maksettu
-elokuvan alkuun on yli tunti
-puhelimen akku ei jaksa viihdyttää tuntia
-seuraakaan ei ole
-juuri ostettu William K. Pils maistuu vehkeeltä ja jotain pitää tehdä
-"mullahan on olutblogi"

"Tommonen Tankerin ja Hiiden Silly Juice"

Punakka, alkupunaviinin samea ruma olut. Vaahto ei kestä, mutta seitittää lasia sentin verran.

Tuoksussa irtokarkkia, hapanvadelmaa, maitohapan, hivenen jogurttinen meno.

Aika täyteläinen vadelma-kirsikka-marjamehu, johon sitruunahappamuus ottaa vastapalloa.

Limsa-marjamehuolut. Suht hapan ja vaikea limsaolut, mutta limsaolut. Ihan hyvää.

Nyt se akku loppuu.

Sessiot suomeksi

$
0
0
Eiköhän ole aika tehdä suomenkielinen "olutblogauspäivä".

Idea on varastettu suoraan Appellation Beer -blogin Stan Hieronymukselta, joka varasti sen muualta. Kansainväliset (=englanninkieliset) blogit ovat pyörittäneet kuviota jo 10 vuotta. Lista sessiosta löytyy Brookston Beer Bulletinista. Suomessa ainakin Olutkoira on kirjoittanut mukana tässä kerran.

Kotimaiset olutblogit kirjoitetaan kuitenkin pääosin suomeksi ja vaikka The Sessions ei ole mitenkään kielirajattu, kuten Olutkoiran mainiosta postauksesta voi nähdä, se on käytännössä englanninkielinen. Englanninkieliseen kuvioon osallistuminen tuntuu ainakin itselleni vieraalta. Lisäksi aiheisiinkin voisi tulla kotimaista twistiä jos suomeksi kirjoittaa.


Yhteispostauksiahan on kokeiltu ennenkin, mutta olutarvioiden muodossa. Mutta samasta oluesta kymmenittäin arvioita samana päivänä on melko raskasta selattavaa kenelle tahansa. Siksipä vähän laajempaa aihepiiriä käsitteleviä juttuja, vapaalla tyylillä, vapaasta näkökulmasta. Lienee mielenkiintoisempi lukeakin.

Jokaisessa sessiossa on isäntäblogi, joka alustaa aiheen lyhyesti. Sen jälkeen kellä vain on vapaus osallistua kirjoittamalla aiheesta mitä haluaa, jos haluaa. Aikaa on kolme viikkoa ja neljännellä viikolla jutut julkaistaan kussakin blogissa ja isäntä/emäntä esittelee kirjoitukset lyhyesti yhteenveto-jutussa ja luovuttaa isännöintivuoron seuraavalle halukkaalle. Isäntä/emäntä kirjoittaa tietenkin myös itse aiheesta.

Osallistua saa kuka haluaa, kunhan on jonkin sortin internetissä linkitettävä julkaisualusta, tyyli on vapaa. Kirjoituksista on toki hyvä ilmoittaa aiheen antajalle.

Katsotaan saataisiinko tällainen pallo rullaamaan vai ei. Fail fast sanoi startup-hörhö. Kiinnostusta tuntui olevan kun vähän etukäteen kyselin.

Ensimmäisenä itse valittuna pj:nä ilmiannan aiheeksi ehkä sahtiakin suomalaisemman oluen:
Keskiolut 

Kaikki tietävät mikä on keskiolut, vai tietävätkö? Kerro lempikeskaristasi. Kerro ensimmäisestä keskaristasi. Kerro viimeisestä keskaristasi. Onko keskari kuolleena syntynyt kekkosslovakian jäänne? Onko keskiolut vain alkoholiraja vai jopa oma tyylinsä? Onko sen pakko olla aina lageria? Onko sille paikkaa modernissa olutmaassa? Onko sitä enää edes olemassa?

Keskiolut?

Näillä tai ihan omilla pohjilla eteenpäin aiheesta keskiolut. Julkaise juttusi blogiisi alkuviikosta 43, eli siinä 23.-25.10. Jätä ilmoitus jutusta tämän kirjoituksen kommentteihin tai laita viesti Tuopillisen Facebookiin tai tuuttaa Twitterissä @vogod. Vapaaehtoiset seuraavaksi isännäksi/emännäksi otetaan myös vastaan!

Discretion Brewing Uncle Dave's Rye IPA

$
0
0

Uncle Dave's Rye IPA
Discretion Brewing, USA
(Ruis) IPA, 6,5% 

Sukulaisen mokomat asuvat Kaliforniassa ja toiset sukulaiset käyvät siellä säännöllisen epäsäännöllisesti vierailemassa. Saan sitten tuliaisena olutta, kun itsellä ei ole vielä aikataulut tai budjetit omaan reissuun venyneet. Tuliaisten tuojat eivät niin oluthörhöjä ole, niin aina vähän jännittää mitä tulee. Parhaita tuliaisia semmoiset. Kiitoksia vain tuojille!

Tälla kertaa tuli Discretion Brewing nimisen pumpun Uncle Dave's Rye IPA. Panimosta en ollut koskaan kuullutkaan, mikä ei yllätä, kun ameriikoissa taitaa olla päälle viisi tuhatta panimoa tätä nykyä.

Santa Cruzista eli ihan siitä Piilaakson reunamilta San Fransiscon eteläpuolelta Discretion Brewing kuitenkin ponnistaa. Vaikuttaisi olevan pienehkö, panimopubin kokoluokkaa oleva mesta. Paikallinen panimopubi taitaakin olla nykyään vallitseva trendi panimoissa sielläpäin, kun miksikään Stoneksi Stonen paikalle on kovin hankala niin täydessä markkinassa yrittää enää puskea.

Discretion Brewing näkyy kovasti hehkuttavan luomua, sen verran usein sana "organic" nettisivuilla vastaan iskee. Tämä Uncle Dave's on myös menestynyt useammissa luomuolutkilpailuissa. On kuulemma myös "Taproom favorite". Noh, katsotaan, vaikka eihän pullotuote koskaan panimon oman hanan kanssa voi kilpailla. Olut on pullotettu 13.6.2017, eli 3,5kk vanhaa. Ei siis ihan tuoreimmillaan, jos nyt ei ihan ikivanhakaan.

Meripihkan punertava, oranssi olut. Kaunis, kestävä vaahto. Tuoksu on metsäinen, jotenkin "öljyinen", vähän taikinahiivainen. Paljon myös makeaa hedelmää, ei niinkään tyypillistä amerikan sitruksisuutta mitä lupailtiin. Enemmän sellaista trooppista, vähän mätää hedelmää.

Maussa kiinnittyy ensinnä huomio hedelmäisyyteen ja sitten melko roimaan katkerointiin. Vaikka lukemat ovatkin IPAksi melko miedot 68 IBUa, ne tuntuvat ärhäkämmiltä. Muuten metsää, pientä rukiin mausteisuutta, mutta mitä enemmän juo, sitä voimakkaammin tuntuu epämiellyttävä mätä hedelmäisyys. Se vaikuttaa suoraan sanoen käymisvirheeltä, liian kovalta käymislämpötilalta tai jotain, estereitä piisaa. Katkerot taklaavat sitä vähän, mutta ei tästä oikein kalua silti tule. Lasin pohjan lähetessä olut menee vähän nyrpistellen, ja sitä olisi vielä puoli 65cl "bomberia" jäljellä...

Jos olut olisi kunnossa, olisi varmaan ihan passeli esimerkki ruis-IPAsta. Tällaisenaan ei voi hirveästi kehua. Sinällään opettavaista nähdä, että laatu kusee ameriikoissakin.

Ommegang Abbey Ale Dubbel

$
0
0

Abbey Ale Dubbel
Ommegang, USA
Dubbel, 8,2% 

Tilasin kesän alulla netistä olutta. Tilauksessa oli mukana mm. Ommegang-panimolta liuta olusia. Amerikkalaisen belgeihin erikoistuneen panimon lippulaiva Three Philosophers tuli testattua kesällä laiturilla. Hennepin meni intialaisen ruuan parina ja muut jossain välissä, mutta jääkaapissa on hengaillut tämä Abbey Ale Dubbel odottamassa vuoroaan jo kovin kauan.

Amerikkalaiset eivät tietysti voi tehdä mitään ihan noin vain, niinpä tähänkin dubbeliin on työnnetty keskiverto joulupöydällinen mausteita. Appelsiininkuorta, "grains of paradise" eli meleguettapippuria, korianteria, lakritsinjuurta, juustokuminaa ja anista.

Ilmeisesti joko mausteseos vaihtelee tai siitä kerrotaan vain osa. Nettisivuilla on hieman eri lista ja itse pullonkaan takaetiketissä ei mainita meleguettapippuria ja etuetiketistä puuttuu juustokumina.

No oli miten oli, hedelmäisenä ja mausteisena ihan ilman mausteitakin tunnettuun tyyliin on dumpattu siis vaikka mitä.

Olut on seisonut jääkaapissa useamman kuukauden ja kaadoin varovasti, mutta melko hiivaisen sameaa kamaa lasiin silti kaatui. Ruskea ja hyvin samea olut. Vähän ruma jopa.

Tuoksussa on monisävyistä mausteisuutta, aika jyhkeää hiivaisuutta, toffeeta, tummaa käynyttä hedelmää, suklaatakin. Maustelisistä huolimatta mausteisuus on aika hillittyä, tyylille tyypillistä. Appelsiinin pirteys ehkä nostaa olutta eroon "tavanomaisesta" dubbelin tuoksusta.

Melko kevyt vahvuisekseen. Makeahko. Käyneen luumuisuuden läpi nousee hyvin vahvasti mausteisuus niin hiivan tuomana kuin lisätyistäkin. Ironista kyllä, oluesta löytää melkein kaikki mahdolliset mausteet paitsi suurinta osaa kerrotuista. Se oikeastaan osoittaa maustamisen olevan melko optimaalisessa tasapainossa, kun mikään juttu ei oikein kömmi toisen päälle. Lakritsijuuren loppumaussa erottaa selkeimmin ja ehkä sen meleguettapippurin. Ko. mauste on tosin vieras itselleni, mutta pippurisen karhea jälkitäräys oluessa on.

Muuten oluesta irtoaa vaniljaa, suklaata, kardemummaa, mustapippuria, jopa kanelia. Ja hiivaa. Aivan turhan paljon hiivaa.

Monitahoinen tuotos, muttei mikään esanssisen ylilyövä vaan todella hienossa tasapainossa. Ainoa mikä tökkää on hiivaisuus, joka tekee oluesta turhan tunkkaisen.

Tämä vähän huutaa ruokaa. Mietin mille tämä sopisi kun avovaimo maistoi ja totesi "joulupöytään tai porkkanakakulle". Kumpikin kuulostaa kieltämättä aika hyvältä kaverilta tälle maustecocktailille.

Joinko mielelläni? Joo. Joisinko uudestaan? Ruuan kanssa.

Perinneruokaparitus: Graavi kala

$
0
0


On taas teemaruuan aika. Lokakuun kansallisruokien teemaruoka on itse asiassa karjalanpaisti, mutta jotenkin sekoilin kuukauden kanssa ja tein graavia kalaa, joka kuuluu vasta ensi kuulle. No, tehdään sitten näin päin, eipä tuo ELO-säätiö ole näistä teemoista mitään ihmeellisempää meteliä kevään jälkeen tuntunut pitävän muutenkaan. Unohtunut koko juttu lomilla? Jos karjalanpaistihammasta kolottaa, niin sen ehdin testata jo ennen näitä teemakuukausia muutenkin. Klikkaile tästä.

Graavikalahan on erityisesti joulupöydässä nykyään yleinen näky. Nimi tulee ruotsista, jossa gravad sana tulee sanasta grav eli hauta. Alunperin hautakala on siis haudattu maahan mätänemään/käymään, kai sellaisen islantilaisen Hákarl-hain tai ruotsalaisen hapansilakan hengessä. Epäilemättä melko jykeviä tunteita irtoaa sellaisesta. Mutta moderni versio on (onneksi?) vähän iisimpi ja käytännössä yksinkertaisin graavikalan resepti sisältää kalaa ja suolaa (ja sokeria). Karkeaa suolaa laitetaan fileiden väliin ja pakataan tiukasti pariksi päiväksi graavautumaan jääkaappiin. Sitten otetaan paketista ja siivutellaan sopivaksi.

Kala on nykyään useimmiten lohta, niin kuin kaikissa muissakin yhteyksissä, mutta periaatteessa graavia voi tehdä melkein mistä vain kalanfileestä. Siika on yleinen. Lisäksi kalaan voidaan suolan lisäksi laittaa muitakin mausteita. Yleisimmin varmaan valkopippuria ja/tai tilliä, mutta luovempikin voi olla. Esim. tervagraavattu siika on taivaallisen hyvää. Itse tein Tuopilliseen taannoin humalagraavattua lohta, eli hoplaxia koska halusin vähän pelleillä. Siitä tuli ok:ta, tosin liian suolaista. Nyt oli hyvä tilaisuus kaivaa resepti taas kaapista.

Tein kolmea eri graavikalaa. Ihan perinteisen graavilohen, jossa oli suolan lisäksi vain hieman valkopippuria. Toisen osan lohesta tein humalagraavatuksi, tällä kertaa käytin humalana tuoreempaa ja East Kent Goldingin sijaan Chinookia. Lisäksi tein pienen määrän myös graavisiikaa.

Graavauspäivänä kaikki oli valmiina, ja tietenkin juuri silloin karkea suola loppui. Näin siiasta tuli melko miedosti suolattua. Lohissa suolaus oli kohdallaan ja humalagraavaus onnistui täysin yli odotusten. Chinook löi loheen herkullisen, hieman metsäisen raikkaan ulottuvuuden! Parempi puoliskokin piti humaloitua lohta parhaana kolmesta. Hemmetti, graavaan jatkossa aina humalaversion tavallisen rinnalle.

Oluen kanssa kaloja testattiin ihan silkkana itsenään ja myös pienen yrttikeksin päällä.


Graavikala on suolaisuutta lukuunottamatta melko hento maultaan ja kalalle perinteisesti suositellaan vehnäoluita. Niinpä otin yhden hefeweissen, saksalaisen Tucherin Sebaldus Helles Hefe Weizenin sillä Alko ei tarjoillut kotimaista hefeä. Pippurinen ja yrttinen ja hedelmäinen pirtsakka saison toimisi ainakin perusgraavin pippurin kanssa ja yrttien luulisi tukevan kalaakin. Saisoniksi valikoitui ainoa käyttämäni Alkon kotimainen (vaalea) saison: Open Waterin Farmhouse Alen. Täysin tuntematon ja upouusi Ahvenanmaalainen panimo jännitti vähän. Olut osoittautui erinomaiseksi raikkaaksi jenkkihumaloiduksi ja mausteiseksi saisoniksi. Ei puhettakaan tunkkaisuudesta. Kolmanneksi, ihan humalagraavattua varten, nappasin humalaisemman tuotoksen eli Espoolaisen Fat Lizardin 51 Roadkill IPA:n, jota oli juuri tullut Alkoon uusissa minitölkeissä. En aivan ymmärrä miksi näin hyvää ja mielikseen juotavaa ölviä pitää tarjoilla 25cl tölkissä, mutta ainakin oli tuoretta kamaa.


Jokainen löysi kumppaninsa, paitsi siika. Siika oli niin miedon makuinen, että oikeastaan kaikki oluet ajoivat sen yli ja lopputulos oli kuin suussa pyörisi mauton pala kumia. Jos jonkun kanssa olisi pakko, niin varmaan hefeweisse vähiten yliajoi.

Lohista perinteisempi tykkäsi niin hefeweissesta kuin saisonistakin. Hefen kepeä mausteisuus tuki kalaa hienosti ja lopuksi oluen selkeä hedelmäisyys pullahti hienoksi jälkiloisteeksi kokonaisuuteen. Olutkin tuntui nousevan ihan parempaan kukoistukseen kuin ilman lohta. Saison oli myös oikein kiva, valkopippuri ja saison-hiivan luonteenomainen pippurinen tatsi peesasivat toisiaan, eikä moittimista juuri löytynyt. IPAkin menetteli suolaisuuden vastapainona, mutta oli jo vähän turhan ronski kalan maulle. Keksi paransi kokonaisuutta kaikkien kanssa huomattavasti, eritoten IPAn, kun basilika löysi humalasta tukea.


Humalagraavattu versio puolestaan petti hefeweissen kanssa siinä mielessä, ettei kokonaisuuteen tuntunut perusgraaviin verrattuna tulevan mitään lisää. Hyvää se oli, mutta siinäpä se. IPA vähemmän yllättäen löysi kaikupintaa humaloinnista ja kimppakiva nousi selvästi paremmaksi kuin perusversio, metsäisten humalien iskiessä monella tasolla silmää. Silti kovimman kombon tarjoili ahvenanmaalaisten saison sillä siinä missä perusversiossa pippurit peesailivat toisiaan, nyt mukaan tuli metsäinen humala ja kun Open Waterin tulkinta saisonista sattui olemaan jenkkihumaloitua lajia, se tuli mukaan kimppaan ja lopulta kaikilla oli kivaa.

Sellainen oli ensi kuun kansallisruokateema. Suosittelen kokeilemaan vähintään humalagraavausta joulupöytään ja käyttämään siinä ärhäkkää jenkkihumalaa.
Viewing all 605 articles
Browse latest View live